Mainos
Mainos

Lukemattomia kirjoja

Mielipiteet

Kirja-arvio: Pyöreän pallon politiikkaa

Vesa Vares: Pallon herruus. Kuningaslajin valta ja lumo. Otava. 2018. 414 s.

Se kuullaan tämän kevään ja Venäjän MM-kisojenkin aikana vielä lukemattomia kertoja. Sitä hoilataan kuin laulunpätkää fanikatsomossa. ”Politiikkaa ja jalkapalloa ei pidä sotkea keskenään.”

Kertosäe on vanha, se alkoi soida viimeistään, kun moderni jalkapallo lähti maailmalle brittimerimiesten, -liikemiesten ja imperiumin muiden edustajien mukana. Sitä laulavat enää ne, jotka eivät halua tunnistaa lajin monitasoisia poliittisia ja taloudellisia kytköksiä, tai ne, jotka muuten vain ovat tunkeneet epäpoliittisen päänsä syvälle nurmikenttään.

1935 Englannin jalkapalloliiton FA:n puheenjohtaja Charles Glegg oli vakaasti sitä mieltä, että ”jalkapallo oli urheilua, jonka tuli olla vapaata kaikista poliittisista vaikutteista…”, kuten professori ja historiantutkija Vesa Vares kirjoittaa kirjassaan.

Englanti pelasi Saksaa vastaan ja voitti 3-0. Natsien propaganda selitti kaiken kuitenkin parhain päin, sillä tappio Englannille ei tuolloin ollut häpeä.

Mussolini tajusi, Hitlerille yhdentekevää

Vaikka Hitler ei ollut jalkapallomiehiä, ja natsi-Saksan hirvittävyydet edessäpäin, Saksa vuonna 1935 ei enää ollut demokratia. Britanniassa ottelua myös vastustettiin, mutta sitä ei arvon FA-pomo halunnut ymmärtää.

Venäjä ei ole Hitlerin Saksa, eikä Vladimir Putinkaan ole jalkapallofanittamisesta tunnettu, mutta lajin himoitun turnauksen saaminen on maalle kuin maalle propagandakortti ja pehmeän vallankäytön raskas instrumentti.

(Voi tietysti käydä niin, että Venäjä nolaa itsensä kentällä. Saudit voi olla ns. helppo alkulohkossa, Uruguay ja Egypti eivät ole. Isäntämaan pelit eivät nimittäin ole viime vuosina olleet yhtä päättymätöntä uraaaa!-huutoa. Yksi varjopuoli lisää ovat huligaanit, jotka 2016 Ranskan EM-kisoissa riehuessaan saivat päänsilitystä korkeilta poliittisilta tahoilta.)

Vareksen kirja sopii mainiosti niille, joita lähestyvät kisat kiinnostavat muussakin kuin vain urheilullisessa mielessä, mutta joille jalkapallon politiikka kansallisine tavoitteineen ja kulttuurisine itseymmärryksineen, ja taloudellisine houkutuksineen, ovat vierasta.

Hän käy läpi niin 1920- ja 30-luvun eurooppalaista jalkapalloa Benito Mussolinin Italiassa kuin Hitlerin Saksassa ja lajin kotimaassa Englannissa.

Vitaalisuutta ja kansallista yhteishenkeä korostanut Mussolini erityisesti ymmärsi lajin välineellisen voiman vallanpitonsa pönkittämiseksi, ja Italia menestyi kansainvälisesti.

”Kuolemanottelun” myytinpurku

Saksa sen sijaan alkoi nousta huipulle vasta toisen maailmansodan jälkeen (sodan jälkeistä sielunbalsamia oli Bernin ihme 1954, Saksan ensimmäinen MM-kulta ennakkosuosikki Unkaria vastaan). Itävallan Anschluss 1938 ei nimittäin tuonut kentille toivottua gloriaa, vaikka Itävallan loisteliaan Wunderteamin pelaajia yritettiin saada istutettua hakaristi-Saksan paitaan.

Jalkapalloa pelattiin kilpasarjana jopa keskitysleireillä. Ja yksi toisen maailmansodan aikaisista sankarimyyteistä on moneen kertaan ja hieman eri lailla kerrottu ”kuolemanottelu”.

Saksa oli valloittanut Ukrainan, ja olosuhteiden pakosta suurseura Dynamo oli muuttunut Start-nimiseksi seuraksi. 1942 Start pelasi natsien joukkuetta vastaan. Legendan mukaan pelaajille kerrotiin, että voitto tietää kuolemaa.

Start voitti, mutta toisin kuin 1950-luvun neuvostopropaganda väitti, kaikkia ei teloitettu, eikä vastassa ollut saksalainen huippujoukkue. Vareksen mukaan tapahtumista tehtiin 2012 uusi versio Venäjällä, palaten 1950-luvun sumutukseen.

Vares pohtii myös, miksi sosialistinen jalkapallo ei lopulta kyennyt haastamaan läntistä jalkapalloa, Unkarista, Jugoslaviasta, Puolasta ja Tshekkoslovakiasta huolimatta. No, resurssit eli rahat eivät riittäneet, ja sosialistisen valmennusmentaliteetin oli vaikea reagoida yllättäviin muutoksiin otteluissa.

DDR puolestaan napsi olympiamitaleita ja maailmanmestaruuksia kokoonsa nähden valtavan määrän eri urheilulajeissa. Jalkapallo sen sijaan oli sivuseikka. Voitto Länsi-Saksasta tämän kotikisoissa oli vain hetken ilo, eikä siitäkään haluttu tehdä liikaa propagandaa.

Maradona ja ”viveza”

Euroopan rinnalla toinen lajin suuri maanosa on Latinalainen Amerikka.

Vares kirjoittaa eurooppalaiseen jalkapalloon (mitä se lopulta on?) ja latinalaisamerikkalaiseen jalkapalloon liiittyvistä stereotypioista pelityyliin ja mentaliteetteihin liittyen.

Fanit ja joskus myös pelaajat ja valmentajat haluavat mieluusti uskotella, että heidän joukkueensa pelaa tietyllä tavalla ja tyylillä, se on erottamaton osa ympäröivää elävää ja elettyä kulttuuria, henkistä maisemaa ja luottamussuhdetta tai sen puutetta muihin ihmisiin.

Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Diego Maradona, jonka myös Vares nostaa esiin.

”Jumalan kättä” esimerkkinä argentiinalaisesta vivezasta - katujen nokkeluudesta ja huijaustaidoista kiinni jäämättä – ei voi välttää, mutta toisaalta se on käsitelty läpipuhki. Vain urpoin Argentiina-fani selittelee tekoa parhain päin (toisaalta me kaikki ei-argentiinalaisetkin yhä nautimme siitä toisesta maalista samassa ottelussa).

Niinpä esimerkiksi Brasilian ”sambafutismaineen” ja sotilasvallan samanaikaisuudesta oli ollut kiintoisampaa lukea lisää, tai siitä, että MM-menestyksen poliittisella hyödyntämiselläkin on kuitenkin rajansa, kuten Argentiinan sotilasjuntta sai nähdä.

Uusnationalismi ja ökyraha

Vares myös sipaisee Afrikkaa ja Aasiaa. Kummaltakaan mantereelta ei ole (vielä) noustu aivan huipulle maajoukkueina, kovan luokan pelaajia sen sijaan on tullut ja tulee, erityisesti Afrikasta. Ne, kuten moni muukin kirjan viiimeisen luvun aihe, vaatisivat oman opuksensa.

Hän nimittäin lähestyy myös tämän vuosituhannen jalkapallopolitiikkaa uusnationalismeineen ja lajin yhteiskunnallisia muutoksia, kuten globalisaatiota, ökyrahaa ja omistussuhteita, ja organisatorista korruptiota, josta masentavin esimerkki on Fifa. Esipuheen mukaan Vares lupailee teosta naisten jalkapallosta.

Suomikin mainitaan. Talviurheilu- ja yleisurheilumaana jalkapallo ei ole koskaan saavuttanut kansallisen pelin viittaa. Tosin, mitenhän olisi käynyt, jos suojeluskunnat olisivat valinneet 1930-luvulla harjoittelulajikseen jalkapallon pesäpallon sijasta…

Kesän otteluiden aikana voi matsien tasosta ja tärkeydestä riippuen vaikka pohtia sitä, onnistuuko Espanja, vai ovatko vanhat sisäiset kansalliset haamut taas liikkeellä. Brasilialla on edelliseen verrattuna parempi joukkue kasassa, mutta maan korruptoitunut politiikka on kaaoksessa.

Ranskalla on paperilla huippunimet, mutta saako macronilainen henkäys yhtenäisyyttä pukukoppiin. Entä Saksa, jonka pelitapa on monipuolistunut, mutta Merkel-boomi hiipunut.

Ihan kuolemanvakavasti ei kesää kannata tässä mielessä ottaa. Mutta toisaalta, Egyptissä liiga oli toista vuotta hyllyllä ”arabikevään” myllerrykseen liittyen. Laji on enemmän kuin vain 22 miestä tai naista kentällä.

Kisojen ulkopuolella kannattaa pitää silmällä vaikkapa Viktor Orbánin Unkaria ja Recep Tayyip Erdoganin Turkkia. Molemmat autoritääriset johtajat mieluusti pelaavat poliittista jalkapalloa.

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme