Mainos
Mainos

Mielipiteet

Artikkelityypit

Kirja-arvio: Yhdysvaltain presidentit persoonansa ja virkansa vankina

Markus Kantola: Jakautunut kansakunta. Yhdysvaltojen poliittinen historia Richard Nixonista Barack Obamaan. Gaudeamus. 2017. 438 s.

Jos Suomessa soten rakentaminen muistuttaa Iisakin kirkkoa, Yhdysvalloissa terveydenhuoltouudistus on puolestaan ikiliikkujan etsimistä.

Yhdysvaltojen ulkopuolella merkittävintä on Valkoisen talon ja kongressin harjoittama talous- ja ulkopolitiikka (jälkimmäinen on muuttunut yhä enemmän sotapolitiikaksi). Tämä vaikuttaa sekä lompakoissamme että turvallisuuspolitiikassamme.

Terveydenhuollosta sen sijaan ei ole malliksi ainakaan eurooppalaisille, koska järjestelmämme ovat hyvin erilaisia – onneksi.

Sisäpolitiikka kuitenkin on se, joka ensisijaisesti yhdysvaltalaisia kiinnostaa, luonnollisesti, ja sillä vaalit voitetaan tai hävitään. Yhdysvaltain-tutkija Markus Kantola luotaa selkeässä ja sujuvassa kirjassaan Yhdysvaltojen politiikkaa ja sen kestoteemoja, käänteitä ja arvo- sekä puhetapamuutosta.

Nixonista kulttuurikamppailuun

Sitten republikaani Richard Nixonin 1970-luvun ideologinen vastakkainasettelu on kärjistynyt kulttuurikamppailuksi.

Menneiden vuosikymmenien maltillisuus ja pragmaattisuus, halu ja kyky edes yrittää löytää ratkaisuja ja kompromisseja, ovat joutuneet väistymään heimosotamaisen uhon ja winner takes it all -hengen tieltä. Kaksipuoluejärjestelmän valuvikoja.

Rapakon takana on ajauduttu ojasta allikkoon, ja se on paljon se, kun muistaa, että Nixonilla oli sentään työpöydällään maata jakanut Vietnamin sota, hänen eroonsa lopulta johtanut Watergate-skandaali ja lievästi sanottuna vaikea persoona.

Kantola kirjoittaa Yhdysvaltain politiikasta presidenttien vallankäytön näkökulmasta. Yhdysvallat on presidenttijohtoinen järjestelmä, ja kuten Kantola mainitsee, poliitiikka on muuttunut henkilökeskeisemmäksi viime vuosikymmenien aikana.

Hän myös korostaa presidenttien persoonaa politiikan tekemisessä ja tuloksissa.

Nixon ei tuo yllätystä presidenttinä eikä persoonana. Monella tavoin hänen toimintatapansa ja tietyt persoonallisuuspiirteensä tuovat mieleen Donald Trumpin.

”Likaisten temppujen” Nixon oli saattoi olla agressiivinen Ja kontrolloimaton, poti alemmuudentunnetta ja tarvitsi muiden ihmisten kehuja, suhtautui muihin ihmisiin epäilevästi ja teki mitä tahansa voittaakseen.

Nixon kuitenkin oli köyhistä oloista ja ymmärsi vähävaraisia, ei sietänyt rasismia, ja havahtui ympäristöongelmiin. Hän perusti nyt uhanalaiseksi joutuneen ympäristövirasto Epa:n.

Reagan ja Clinton menestyivät

Gerald Ford ja Jimmy Carter olivat välikauden presidenttejä, kun taas Ronald Reagan ja Bill Clinton jättivät jälkensä ja tulivat myös uudestaan valituiksi. Molemmat tekivät virheitä, mutta positiivinen perusluonne ja politiikan tulokset erityisesti äänestäjien kotitalouksiin liittyen menivät ohi rötöstelyjen ja moraalisten töppäyksien.

George H.W. Bush oli vastuunsa tunteva, asioihin paneutunut poliitikko, jota republikaanien ideologinen konservatiivisiipi vierasti. Bush oli diplomaatti, ja hänen kaudellaan Neuvostoliitto siirtyi rauhanomaisesti historiaan. Aggressiivisempi presidentti olisi saattanut lukea tilannetta ja käänteitä väärin.

Poika-Bush joutui kokemattomana ulkopolitiikassa kovan paikan eteen 9/11:n jälkeen. Tilanne oli kieltämättä vaikea, mutta sodan aloittaminen Irakissa johti seurauksiin, joita nyt näemme myös Euroopan kaduilla. Yhdysvaltalaiset pitivät George W. Bushia ”hyvänä ihmisenä”, ja hän tunsi erittäin hyvin koulutuspolitiikan.

Entä Barack Obama, joka jakoi Yhdysvallat mutta oli sen ulkopuolella erittäin suosittu, ehkä Venäjä, Pohjois-Korea ja joku muu ideologinen vastustaja pois lukien.

Obama ei onnistunut täyttämään hänelle asetettuja (liian suuria) odotuksia, vaikka sai lopulta aikaan kauan väännetyn terveydenhuoltouudistuksen ja paransi suhteita Kuubaan ja Iraniin. Venäjän kanssa kävi päinvastoin.

Uskonto, mielikuvat ja valeuutiset

Paitsi presidenttejä, Kantola tuo esiin myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia. Yhdysvallat jälkiteollistui ja uskonto tuli voimakkaasti politiikkaan. Nykyään republikaanien takana vaikuttavat evankelistat toi politiikkaan Jimmy Carter. Hänen aikanaan myös löivät läpi poliittiset konsultit ja mielikuvarakentajat.

Reagan kaappasi vanhoilliskristityt pysyvästi republikaanien leiriin. Hänen aikanaan myös leviteltiin tahallaan valheellisia tietoja, joita nykypäivänä sanottaisiin valeuutisiksi. Kantolan mukaan hänen aikanaan myös yleinen yhteiskunnallinen puhetapa muuttui.

Kuvaavaa poliitikkojen infantilismista ja turhamaisuudesta on anekdootti vuodelta 1995. Demokraattipresidentti Clinton kävi budjettikamppailua kongressissa. Riita johti siihen, että liittovaltio joutui laittamaan lapun luukulle. Ymmärrystä ei vain syntynyt.

Mutta miksi ei sopu löytynyt? Siksi, koska republikaanien nokkamies edustajainhuoneessa, Newt Gingrich, oli lyönyt jarrut kiinni siksi, koska kun maan johto palasi ulkomaanmatkalta, hän oli kertomansa mukaan joutunut poistumaan presidentin virkalentokoneen takaovesta. Media leimasi Gingrichin ”itkupilliksi”, ja sopu alkoi löytyä.

Kantolan kirja auttaa ymmärtämään ja avartamaan käsitystä siitä, miksi Yhdysvaltojen politiikka näyttäytyy ulkopuoliselle usein tolkuttomana ja itseään jalkaan ampuvana meininkinä.

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme