Mainos
Mainos

Lukemattomia kirjoja

Mielipiteet

Kivennapalainen kokonaistaideteos

Panu Rajala: Valosoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY. 2014. 623 s.

Arvioi: Janne Hopsu

Olavi Paavolainen (1903-1964) oli Suomessa suuri. Hän teki ja eli elämäänsä tietoisena kulttuurin, yhteiskunnan ja naisten hurmaamisen moniottelijana. Paavolainen oli aikansa oman brändinsä rakentaja numero yksi.

Kivennapalainen, sittemmin helsinkiläistynyt, esteetikko tiesi viehätysvoimansa ja erityislaatuisuutensa jo nuorena. Jos hän ei huristellut Kannaksen kylillä polkupyörällään pukeutuneena tiptop, hän syventyi kotinsa Vienolan puutarhaan, tai vietti nuorten orastavien kulttuurivaikuttajien kanssa tuon ajan mittapuissa eksoottisia ja hurmioituneita iltoja erilaisine kokeiluineen.

Paavolaisesta on kirjoitettu elämäkertoja aiemminkin, mutta kirjallisuudentutkija ja kirjailija Panu Rajala tuo valokeilaan Paavolaisen kaikessa suurenmoisuudessaan, narsismissaan, snobismissaan, poliittisten ja kulttuuristen tuulten haistamisessaan, alkoholismissaan, auttamishalussaan, seksuaalisuudessaan, naissuhderajoittuneisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan.

Olihan hän poikkeuksellinen hahmo 1920-40-luvuilla. Kosmopoliitti, tosin vain yhä umpiossa eläneessä Suomessa. Hän kolusi Pariisia (pinnallisesti), Etelä-Amerikkaa, Hitlerin Saksaa, Neuvostoliittoa. Kotiseutu Kannas ja Karjala elivät hänessä.

Paavolainen ei ole vain hänen teoksensa, joista tunnetuimpia ovat koneromantiikkaa, urbanismia ja modernia taidetta hehkuttava Nykyaikaa etsimässä (1929), kotimaista kirjallisuutta höykyttänyt Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa(1932), natsi-Saksan kuvaus Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) ja jatkosodan päiväkirjateos Synkkä Yksinpuhelu (1946), jonka jälkiviisastelevasta sävystä Rajalakin paljon kirjoittaa.

Ei ole yllätys, että Rajalan kirjan yhtenä punaisena lankana kulkee Paavolaisen kompleksinen suhde naisiin ja äitiinsä. Hän ammensi niistä voimaa ja käytti naisia myös hyväkseen. Elämänsä loppupuolella tämän kokivat Hella Wuolijoki ja Ylen radioteatterin naiset. Hän ei koskaan kyennyt kunnolla kiintymään ja rakastumaan. Paavolainen tarvitsi huomiota, myös vaikeasti syntyneiden - tai syntymättä jääneiden - teostensa yhteydessä.

Paavolainen oli esseisti, (matka)kirjailija, kriitikko, debatööri, seuranpitäjä, etulinjoja ja tulimyrskyjä vältellyt tk-upseeri, mainostoimittaja, Radioteatteripäällikkö. Hän oli vasemmistolainen mutta samalla ei-vasemmistolainen, Jatkosodassa Suur-Suomen ihailija, mutta sitten sopivasti kelkankääntäjä.

Ystävät ja vihamiehet pähkäilivät oliko Paavolainen natsisympatisööri, piilokommunisti, suursuomalainen, vai politiikan valtavirtojen keskellä aidalla istuja. Paavolainen ei aina tiennyt itsekään, ja osasi vaieta ja luovia kun niin kannatti tehdä. Ennen kaikkea hän oli kauneuden rakastaja, mutta tällä aina ulkoisesti huolitellulla persoonalla oli monta roolia samaan aikaan.

Paavolainen oli näkijä, kuvailija, julistaja, ei viileän analyyttinen pohdiskelija. Hän oli mielestään uuden ajan airut, henkinen tulenkantaja, muita edellä ja hoksaavampi – viinan väsyttämiä loppuvuosiaan lukuun ottamatta.

Kulttuurisuuntausten ja –persoonien yhteenotoissa hän osasi pitää puoliaan, kaipasi olla kaiken porun ja tapahtumien keskiössä. Sotia edeltävän ajan kritiikki ja keskustelu oli säälimätöntäkin. Mentiin henkilökohtaisuuksiin jos se tuntui tarpeelliselta. Ei kuulkaas piikittelyyn ja teilaamiseen tarvitse sosiaalista mediaa.

Paavolaiselle kirjoittaminen oli vaikeaa. Niin moni kirjasuunnitelma jäi aikeeksi. Hän kadehti esimerkiksi Mika Waltarin massiivista tekstintuottamiskykyä. Toisaalta hän tuki nuoria lahjakkaita runoilijoita ja kirjailijoita, kuten Katri Valaa ja Helvi Hämäläistä (ainoaa naista joka uskalsi ja kykeni jättämään Paavolaisen). Hänen roolinsa näiden kannustajana ja markkinamiehenä oli merkittävä.

Rajala kirjoittaa Paavolaisesta persoonana paradoksein, säälimättä mutta myötätuntoisesti. Sivaltaa sarkastisesti, kehuu. Tämä koskee myös Paavolaisen tekstejä.

Paavolainen oli renessanssipersoona, jonka elämästä voi epäonnistuneesti kirjoittaa kuivan kuvauksen. Rajala on selvästi nauttien heittäytynyt Paavolaisen frakkiin, psyykenmaisemaan ja teoksiin luomisen tuskineen ja vastaanottoineen, ja yleiseen ajankuvaan. Elämäkerturi ja kohde ovat kirjan sivuilla välillä kuin kaksi kukonpoikaa.

On harmi, että osa hänen jättämästään aineistosta on yhä perikunnan kassakapissa – ja siellä näyttää myös pysyvän.

Janne Hopsu

Arvioitsija on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme