Mainos
Mainos

Mielipiteet

Artikkelityypit

Kirja-arvio: Kumoushenki elää, hiipuu, nousee, muuttuu!

Anton Monti & Pontus Purokuru. Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016. Into. 2018. 343 s.

Suomi oli syrjässä monesta maailman tuulesta vielä 1980-luvulla.

”Poliisin koppiauto ajoi koko matkan heidän kintereillään. Kun anarkistit saapuivat kahvilaan, poliisit jalkautuivat ja kysyivät heiltä: 'Voidaanko me nyt lähteä pois?' Anarkistit vastasivat myöntävästi, ja poliisit poistuivat paikalta. Episodi kuvaa hyvin ajalle ominaista viatonta ilmapiiriä.”

Näin Helsingissä 1988. Anarkistit olivat käyneet heittelemässä kananmunia Japanin suurlähetystön ikkunoihin protestoidakseen japanilaisen aktivistin kuolemantuomiota, ja sen jälkeen lähteneet kohti Kalliota ja kyseistä kahvilaa.

Näin kuvaavat Anton Monti ja Pontus Purokuru yhden episodin ulkoparlamentaarisen poliittisen ja yhteiskunnallisen aktivistien ja liikkeiden kentän vasemman laidan syntymisestä, kasvusta ja monimuotoistumisesta viimeisellä vuosikymmenellä kylmää sotaa.

Kirjoittajat tietävät mistä kirjoittavat. Monti oli vuosia Italiassa autonomiliikkeessä, sen jälkeen Suomessa globalisaatioliikkeessä. Purokuru nuorempana on ollut tekemässä ja kokemassa erilaisten liikkeiden toimintaa ja tuumausta Helsingissä viime vuosikymmeneltä lähtien.

Tartuin kirjaan odotuksella, että lukukokemuksesta tulee raskas antikapitalististen teorioiden luento, jollaisen parissa monella aktivistillakin olisi tekemistä.

Kirja tärkeä yhteenveto toiminnasta

Onneksi jouduin pettymään. Ei ole mikään fidelcastromainen vyörytys.

Opus on tärkeä yhteenveto ja kuvaus Suomen lähimenneisyyden katu- ja kellaritason toimintaan ja ajatteluun toiminnan taustalla. Se on ollut ja on kaikkea muuta kuin yksioikoista ja yksinuottista, vaikka sellaistakin säveltä soittavia tietysti on.

Esimerkiksi italialaisella autonomi-ideologialla on ollut vahva vaikutus täällä ultima thulessa asti. Ja sivuilla esiintyy valtakunnanpoltiikastakin tuttuja nimiä, kuten Paavo Arhinmäki ja Li Andersson. Jari Aarniokin vilahtaa kirjassa. (Harmi ettei kirjassa ole nimi- ja asiahakemistoa. Onneksi mm. eri julkaisuja ja järjestöjä ja toimintaryhmiä esitellään lyhyesti vielä lopussa kootusti.)

Kirjan alussa tekijät esittelevät itsensä ja tiivistävät suomalaisen aktivistiskenen vaiheet ja liikkeiden syklit sekä ”aallot” – anarkismi, ympäristövallankumouksellisuus, globalisaatioliike, sosiaalikeskukset, talovaltaukset ja vihreä nuorisojärjestö, prekariaattiliike, uusi sosiaalikeskusliike ja kaupunkiaktivismin synty, yliopistoaktivismi ja tuoreimpana taas anarkismi, antifasismi, antirasismi ja feminismi.

Suuria murroksia ja miehistä menoa

Muutokset ovat jopa murroksia, sekä sukupolvisesti että toiminnan sisällön kannalta.

Kirjoittajat myös muistuttavat siitä, että aktivismi on ollut pitkään miehistä puuhaa. Tätä nykyä aktivismi osallistujineen ja teemoineen on muutakin kuin raskasta teoriaa ja nuorten miesten ”mellakkaromantiikkaa”.

Ja sitten mennäänkin. Kirja on liikkeitä ymmärtävä, mutta myös kriittinen. Väsymiset, epäonnistumiset, riidat ja ristiriidat kerrotaan, mutta niin myös onnistumiset ja (yleensä nuorten) toimijoiden palava halu osallistua liikkeisiin ja niiden tekemisiin. Nousee myös esiin kysymys, onko tärkeämpää organisoituminen eli puolue, vai politiikka?

Tiiviit yhteydet ulkomaille

Teoreettiset, tapahtumalliset ja henkilökohtaiset kokemukset ja suhteet yhdistävät suomalaisia aktivisteja muualle. Netti mullisti yhteydenpidon, ajatusten vaihdon ja muun toiminnan.

Se on mukana kirjaimellisesti katutasolla Suomesta Genovaan mielenosoituksista ja mellakoinnista vallattuihin taloihin, suoranaisiin sabotaaseihin ja nk. sosiaalikeskuksiin, joissa vaihtoehtoväki (tämän tekstin kirjoittajan termi) voi olla ja tehdä omaehtoisesti asioita.

Kirja on kirjoitettu napakalla proosalla, eikä siitä puutu lakonista huumoria ja liikkeisiin ja henkilöihin liittyviä anekdootteja ja kuvauksia.

Nykyään Vihreissä vaikuttava Markus Drake – jonka ”perhe asui keskellä Espoon metsää, jossa äiti kasvatti porkkanoita ja isä sai työttömyyskorvausta” 1970-luvulla – matkusti 2001 Chiapasiin Meksikoon zapatisteihin liittyen, edustaen suomalaisia valkohaalareita, eli autonomeja.

Meksikoon tv-show’n voittorahoilla

Mistä rahat reissuun? Draken veli menestyi hyvin Haluatko miljonääriksi -tv-show’ssa ja voitti 100 000 markkaa, ja vei perheensä Meksikoon lomalle.

Osa aktivisteista haluaa toimia ulkoparlamentaarisuudesta huolimatta rauhanomaisesti, aktiivisesti toki mutta ei-väkivaltaisesti. Osa perustelee mellakointia ja tuhotöitä ideologisesti, osa hakee adrenaliinia ja toimintaa.

Kirjassa esiintyykin taajaan yksi kollektiivi tai instituutio: poliisi. Kun vielä 1980-luvulla virkavalta kyseli voivatko he nyt poistua, sekä poliisin että suomalaisten aktivistien otteet ovat noista ajoista koventuneet.

On ihme, ettei ruumiita ole tullut, ainakaan kirjan kuvausten perusteella. On joidenkin aktivistien hurjaa riehumista ja silmitöntä paikkojen rikkomista, on toisaalta poliisin välillä ylimitoitettuja otteita ja demokratialle vierasta asennetta.

Aktivisteja, erityisesti mellakoivia sellaisia, on kauhisteltu. Suoran toiminnan liikkeet ovat kuitenkin nostaneet esiin kysymyksiä ja teemoja, joista osasta on tullut politiikan ja ihmisten arjen ja funtsimisen valtavirtaa, ympäristöasioista säilytettäviin taloihin ja perustuloon.

Aktivisti Ville Lähde tiivistää toiminnan kestomurheen: ”Kansalaisaktivismin ikuinen ongelma on aktiivisen väen vähyys.”  

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme