Mainos
Mainos

Mielipiteet

Artikkelityypit

Kun Sokrates olikin brasilialainen ketjupolttaja

David Goldblatt: Futebol Nation. A Footballing History of Brazil. Penguin. 2014. 289 s. Saarinen Melan (toim.): Sokrateen syöksypusku. Docendo. 2014. 195 s.

Arvio: Janne Hopsu

”Ettekö te tiedä, kuka minä olen? Olen Pelé”. Näin 1900-luvun paras jalkapalloilija luultavasti sanoi hänen kännykkänsä ja kultakorunsa haluaville katuryöstäjille. Eivät tienneet, tai todennäköisesti eivät välittäneet. Niin vain Pelékin sai kosketuksen nyky-Brasiliaan vuonna 2008.

Anekdootti on urheilusosiologi-historioitsija David Goldblattin ajankohtaisesta Brasilia-kirjasta. Ajankohtainen tietysti MM-kisojen takia. Aktuelli myös siksi, että se valaisee jalkapallon asemaa ja merkitystä maan politiikassa, kulttuurissa (musiikki, kirjallisuus, elokuvat), psyykessä (rasismi, vuoden 1950 syvästi traumatisoiva tappio Uruguaylle omissa MM-kisoissa, ns. Maracanazo) ja yhteiskunnassa laajasti uskontoja myöten.

Jalkapallo Brasilian yhteiskunnan peili

Brasilia olisi tietysti olemassa syvine sosiaalisine ongelmineen ja eriarvoisuuksineen ilman yhtäkään jalkapalloa tai sen pelaajaa. Peli kuitenkin läpäisee kaikki yhteiskuntaluokat, se on brasilialaisen yhteiskunnan peili, josta voi tarkastella ja kertoa maan lähihistoriaa ja nykypäivää.

Nyt pelattaviin MM-kisoihin liittyvät mielenosoitukset, korruptio, monet kesken, viime tippaan tai koskaan rakentamattomat infrastruktuuriprojektit ja muut ulkojalkapalloilulliset asiat – nimenomaan ongelmat – saavat hyvää taustaa Goldblattin kirjasta.

Futis oli aluksi aristokratian laji. Työläisillä ja köyhillä ei ollut varaa eikä aikaa harrastaa sitä. Amatööriuden idealismi kamppaili jonkin aikaa ammattilaisuutta vastaan. Ulkomaalaistaustaiset seurat (brittejä, saksalaisia, italialaisia, portugalilaisia) halusivat myös pysytellä valkoihoisina. Lopulta raha ratkaisi. Seuroilla oli kuitenkin alusta lähtien merkittävä yhteisöllinen rooli.

Tummaihoinen pelaaja joutui valkaisemaan naamansa

Lajiin liittyi rasismi ja syrjintä jo alusta lähtien. Oli tragikoomista, että tummaihoinen pelaaja joutui peittämään kasvonsa puuterilla, jotta yleisö tai vastustajat eivät tunnistaisi ihonväriä. Ja vaikka viime vuosien paras naisjalkapalloilija Marta on brasilialainen, 1940-luvulla hän ei olisi saanut edes pelata jalkapalloa – ei myöskään nyrkkeillä, kolmiloikata, hypätä seivästä tai harrastaa kaksinkamppailulajeja.

Monet takavuosikymmenien tähdet kuten Garrincha jäivät uransa jälkeen heitteille. Ei ollut selkään taputtajia eikä muita verkostoja auttamassa. Moni syntyi köyhänä, ansaitsi pelatessaan itselleen jotain ja futispomoilleen paljon. Uran jälkeen käsi tarttui pulloon, ja kalma vei köyhtyneen entisen suuruuden.

Sotilasdiktaattorit ja poliitikot käyttivät ja käyttävät jalkapalloa ja maan loistavaa lajimenestystä keppihevosenaan. Politiikan ja jalkapallojohtajien välillä toimii kiinteä, korruptoiva yhteys. Nykyisten mielenosoitusten viestit ja vaatimukset laadukkaammasta elämästä saavat tukea monelta huippupelaajalta (tosin valtaa mielistelevä Pelé sanoi että suu kiinni ja pelatkaa).

Heidän esikuvansa voisi olla 1970-luvun lopun ja 1980-luvun tähti Sócrates. Poliittisesti kapinallinen, lääkäriksi kouluttautunut jalkapalloilija vaati sotilasvallan maahan demokratiaa. Hän pyrki ajamaan ajatteluaan myös seurassaan Corinthiasissa. Ketjupolttava aktivisti sai faneja mukaansa. Katsomossa olevassa kyltissä luki ”Voitetaan tai hävitään, mutta demokraattisesti”.

Brasilialainen jalkapallo on parhaimmillaan sykähdyttävää peliä, jota ympäröivät rumat asiat.

Jalkapalloa myös filosofisesta näkökulmasta

MM-kisat näkyvät myös suomenkielisessä futiskirjallisuudessa. Joukko suomalaisia jalkapallohulluja filosofeja on vetänyt pelipaidat ylleen kirjoittamalla jalkapallosta filosofisesta näkökulmasta.

Ajatus on hyvä. Futis kaipaa muutakin kuin kuvateoksia, treenioppaita ja sinänsä hyviä elämäkertoja ja seurahistoriikkeja myös suomeksi. Sokrateen syöksypusku –kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä pohditaan jalkapallon pelaamista, toisessa pelin erityisyyttä, pyhyyttä ja kauneutta, kolmannessa ollaan kentän laidalla, jalkapalloa seuraamassa.

Kirjan toimittajien mukaan artikkeleista tuli jättää pois turha filosofis-tekninen kikkailu. Tavoite ei kaikkien kohdalla onnistunut. Pariin otteeseen teksti on yhtä raskasta luettavaa kuin pelaaminen polviin ulottuvassa mutavellissä, tai itsetietoista kikkailua kulmalipulla.

Tekstit kuitenkin saivat tarttumaan kynään ja tekemään reunamerkintöjä. Esimerkiksi pohdinnassa Messin roolista Barcelonan menestyksessä olen hieman eri mieltä. Espanjalaiset futiskirjoittajat ovat puhuneet viime vuodet Barcelonan ”Messi-riippuvuudesta”, eli seura on liian riippuvainen pelissään ja menestyksessään Leo Messistä.

Asiaa pohtiva Jani Hakkarainen toteaa, ettei Messi ole toistaiseksi voittanut yhtään ottelua, mutta Barcelona joukkueena on. Ensinnäkin, kuinka monta ottelua ja pokaalia nyky-Barcelona olisi voittanut ilman Messiä? Tietenkin mahdotonta sanoa.

Mutta kun esimerkiksi nyt päättynyt kausi oli Messin kohdalla vaisu, jopa huono, Barcelonan menestyskin oli huono. Tästä ei välttämättä seuraa se, että huippuvireisen Messin kanssa olisi ollut sukseeta. Mutta joukkue ei kosketellut pelillisiä huippuja ja tuloksia ilman häntä.

Menestyksen heikkouteen vaikuttaa myös, että vastustajat osaavat nyt pelata Barcelonaa vastaan. Siihen vaikuttaa myös Xavin ikääntyminen ja hidastuminen, ja asennekuningas Puyolin loukkaantuminen. Xavi on nimenomaan Xavi, Puyol on Puyol. Heitä ei voi korvata systeemissä vain laittamalla pelipaikalle uutta pelaajaa. Sama koskee Espanjan maajoukkuetta.

Hakkarainen kirjoittaa kollektivismista. Barcelonalla on sen oma, jo juniori-ikäluokissa opetettava pelitapa ja –filosofia. Kuitenkin se on myös tärkeiden pelaajien, yksilöiden joukkue. Messin tilastojen perusteella en myöskään niele väitettä, että hän on vain kirsikka kakun päällä. Miksi seura siinä tapauksessa edes Messiä tarvitsisi? Myisivät pois ja lyhentäisivät velkojaan, jos hänen merkityksensä on koristeellinen. Barcelona näyttää juuttuneen perinteiseen tiqui-tacaansa.

Matsilla oma ainutkertainen kulkunsa

Pessi Lyyra, joka pohtii jalkapallon erityisyyttä, kirjoittaa että futista ei pidä rationalisoida liikaa. Valmentajat tietävät, että vaikka kuinka pukukopissa tolkutetaan taktiikkaa, kuvioita ja mentaalista valmiutta, pelin käynnistyttyä matsilla on oma ainutkertainen kulkunsa ja tarinansa.

Sattuman osuus vaihtelee, mutta se on aina olemassa. Tuomari tekee vääriäkin päätöksiä, jotka vaikuttavat aina pelin kulkuun (tuomareista olisin mielelläni lukenut oman artikkelinsa. Hehän ovat pelin tärkeimpiä subjekteja). Peliä pyörittävä pelaaja loukkaantuu, ja sijalle tulevan miehen tai naisen myötä peliä on rukattava. Sataa, tai kenttä onkin muuten huonossa kunnossa. Peli ei ole ennakoitavissa aukottomasti alusta loppuun.

Lyyran mukaan lajin erityisasemaan ovat mahdollisesti vaikuttaneet satunnaiset historialliset seikat. Jalkapallon levinneisyyteen lienee vaikuttanut myös sen pelattavuus vaikka napajäätiköllä. Tilaa ei tarvitse paljon, ja pallon voi väsätä vaikka itse. Muita suuria joukkuelajeja, kuten koripalloa, krikettiä, lentopalloa tai jääkiekkoa ei noin vain lähdetä pelaamaan yhtä vaivatomasti

Lyyran pohdinnat jalkapallosta ihmisen kehityshistoriallisesta näkökulmasta ovat kiintoisia. Pidin paljon Mikael Melanin tekstistä kannattajuudesta – partisaanit vai puristit. Eihän futista olisi nykyisessä merkityksessä ja mittakaavassa ilman meitä kannattajia. Max Ryynänen kirjoittaa lähes lyyrisesti jokapojan ja –tytön riemukkaasta pelaamisesta.

En suosittele kirjaa luettavaksi ensimmäisenä futiskirjana. Mutta se kannattaa lukea, jos on kiinnostunut lajista syvemmin kuin vain taktisesta näkökulmasta. Jalkapallo on vakavaa, mutta se ei saisi olla kuolemanvakavaa. Se on myös leikkiä.

Opuksesta saa eväitä pohtimaan, mistä jalkapallossa voi olla kyse. Yhtä vastausta ja käsitystä ei ole. On vain kenttä, yksinkertaiset säännöt, kaksi joukkuetta ja pallo. Tai ainakin melkein, näin näemme haaveissamme ’puhtaasta’, ’viattomasta’ jalkapallosta.

Sokrates oli Antiikin Kreikan filosofi, Sócrates kauniin brasilialaisen jalkapallon toteuttaja. Ja Monty Pythonin sketsissä Sokrates pelaa antiikin kreikkalaisten joukkueessa saksalaisia filosofeja vastaan.

Janne Hopsu Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme