Mainos
Mainos

Mielipiteet

Artikkelityypit

Matka pankkiirien salattuun maailmaan

Joris Luyendijk: Rahan ruhtinaat - matka pankkiirien salattuun maailmaan (Atena 2016)

Hollantilainen antropologi ja toimittaja Joris Luyendijk yrittää selvittää, voisiko vuoden 2008 finanssikriisi toistua. Onko entisistä erheistä opittu jotain? Samalla kirjoittaja yrittää myös ymmärtää, kuka mahtoi olla varsinainen syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen.

Tehtäväkseen toimittaja saa hahmottaa, mitä investointipankeissa nykyisin oikein tapahtuu ja minkälaiset ihmisryhmät siellä toimivat. Se, että kirjoittaja on antropologi, näkyy hyvin tekstissä. Valtavat investointipankit ovat nimittäin tavallisille ihmisille yhtä vaikeasti ymmärrettäviä kuin sata vuotta sitten tutkitut Afrikan tai Aasian viidakkoheimot.

Luyendijk yrittää saada haastatteluja eri toimijoilta mutta monikaan ei halua kertoa ainakaan omalla nimellään, kuinka pankeissa toimitaan. Niinpä kirja perustuu nimettömiin haastatteluihin ja The Guardianiin tehtyjen blogitekstien kommenteista saatuihin vinkkeihin. Voi tietenkin olla, että tulokset ja tietämys pankeista vääristyvät tällaisella metodilla mutta parempaakaan ei ole tarjolla. Investointipankit eivät itse ole kovinkaan halukkaita avautumaan tekemisistään.

Antropologis-journalistinen tutkimustyö on kuitenkin tavallisen lukijan kannalta hyvin antoisaa. Luyendijk pääsee eräällä tavalla kärpäseksi kattoon seuraamaan pankkien moninaisten työtehtävien verkostoa, sisäistä "luokkataistelua" ja varsin raadollista työelämää.

Palkka ja bonukset ovat kaikilla mittareilla hyviä ja monet pankeissa työskentelevät myöntävät, että moniin muihin akateemisiinkin töihin nähden korvaukset ovat ylisuuria. Toisaalta myös päivät ovat pitkiä ja tämä johtaa esimerkiksi siihen, että normaali sosiaalinen elämä on rajoittunutta. Kun esimies voi pyytää tulemaan töihin mihin aikaan tahansa, on ystävyyssuhteiden ylläpito vaikeaa. Lopputuloksena monet investointipankeissa toimivat eivät lopulta tunnekaan muita kuin kollegoitaan. Tämä johtaa elämiseen omanlaisessa kuplassa, jossa niin sanottu normaali ulkomaailma on melko täydellisesti suljettu elämän ulkopuolelle.

Ihmisen luonnetta muuttaa myös irtisanomissuojan täydellinen puuttuminen. Ihminen voidaan irtisanoa viidessä minuutissa tai aamulla töihin tullessa kulkukortti ei enää toimikaan. Liikkuvuus investointipankkien välillä onkin suurta - ihmiset vaihtavat paikkaa suuremman palkan tai parempien lupausten myötä ja tietenkin myös siksi, että yhtiöt irtisanovat säännöllisesti tietyn prosentin henkilökunnastaan. Lojaalisuus yhtä pankkia kohden ei tämän takia olekaan kovin suurta ja ihmiset keskittyvät hyvin lyhytaikaiseen rahan luomiseen. Myös ihmissuhteet työpaikan sisällä peilautuvat tätä kautta, sillä kaikki ovat kilpailijoita keskenään. Toisinaan kannattaa olla ystäviäkin, sillä vertaisarvioinnissa ystävät kehuvat toisiaan ja yksinäiset sudet joutuvat erotettavien listalle.

Luyendijkin mukaan yksi perusongelma nykyisissä investointipankeissa on se, että ne ovat liian suuria - myös liian suuria kaatumaan. Aiemmin erilaisia toimintoja hoidettiin pienemmissä yhtiöissä, jolloin niiden kaatuminen, siis konkurssi ei ollut välttämättä suuri ongelma markkinoilla. Sittemmin yritysostojen seurauksena nykyisissä investointipankeissa tehdään kaikki mahdollisia finanssitoimia, joka johtaa väistämättä eturistiriitoihin.

Esimerkiksi nettikuplan aikana 2000-luvun vaihteessa yksi pankin yksikkö yritti miettiä, mikä olisi oikea hinta listautumaan (pörssiin menevälle) pyrkivälle yhtiölle. Toinen pankin yksikkö puolestaan analysoi, onko tuo listaushinta realistinen ja neuvoi sitten asiakkaitaan ostamaan tai olemaan ostamatta kyseisen yhtiön osakkeita. Kolmas osasto puolestaan osti ja myi kyseisen yhtiön osakkeita pankin laskuun. Nettikuplan jälkeen investointipankkeihin kehitettiin eräänlaisia Kiinan muureja, joilla pyrittiin välttämään nämä eturistiriidat.

Ovatko pankit sitten moraalittomia, kirjoittaja kysyy. Eivät, ne eivät ole moraalittomia vaan amoraalisia. Yhtiöiden ainoa tavoite on tehdä voittoa osakkeenomistajilleen ja se ei ole moraalitonta, mutta amoraalista se voi olla.

Investointipankkien kehittämät monimutkaiset rahoitusinstrumentit ovat yleensä alun perin kehitetty jotakin tiettyä tarvetta varten. Yleisimmin tavoitteena on riskien minimoiminen hieman samalla tavalla kuin vakuutusalalla. Sittemmin instrumentit ovat saattaneet irrota reaalimaailmasta tai ainakin niitä on kehitetty niin pitkälle, että alkuperäinen tavoite hämärtyy. Juuri näiden instrumenttien, kuten esimerkiksi CDO-johdannaisten monimutkaisuus johtaa siihen, että niillä käytävän kaupankäynnin lopputuloksen ennustaminen voi olla hyvin vaikeaa. Jos vielä luottoluokittajat pitävät näitä turvallisina, on erilaisten tarkastajien tai muiden analyytikkojen vaikea hahmottaa, missä on todellinen riski.

Niinpä, Rahan ruhtinaat -kirjan kirjoittaja on sitä mieltä, että vuoden 2008 finanssikatastrofi voi toistua. Joris Luyendijk sanoo, että vaikka kaikki investointipankkiirit vietäisiin autiolle saarelle ja panisimme heidän tilalleen neljännesmiljoona uutta toimijaa, ongelma ei katoaisi minnekään. Syynä eivät hänen mukaansa ole ihmiset vaan investointipankkijärjestelmä. Järjestelmään on sisäänrakennettu tuhon siemen, jonka takia yksittäisiä syyllisiä lienee turha etsiä. Kaikki toimijat ovat nimittäin syyllisiä.

Pertti Nyberg

Kirjoittaja toimii journalistina MTV Uutisissa

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme