Mainos
Mainos

Lukemattomia kirjoja

Mielipiteet

Trippi ihmemaahan

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan - Huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013)

Arvio: Pertti Nyberg

Jaakko Hämeen-Anttila lähtee rikkomaan tabuja kertomalla jo kirjansa ensi sivuilla, että huumeiden käyttö oli arkipäiväistä vielä 1800-luvulla ainakin esimerkkimaassa Englannissa. Kulttuurihahmojen lisäksi ihan tavalliset ihmiset käyttivät esimerkiksi ooppiumia erilaisiin vaivoihinsa. "Huumeet olivat osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa", Hämeen-Anttila sanoo ja kertoo, että kunnialliset perheenisät ja -äidit saattoivat ostaa aineita, jotka nykyisin määritellään kielletyiksi huumeiksi.

Huumeita on käytetty läpi ihmiskunnan historian. Länsimaihin nykyisin huumeiksi ymmärretyt aineet tulivat kuitenkin jälkijunassa 1800-luvulla, kun muualla erilainen pään sekoittaminen muulla kuin alkoholilla oli hyvin yleistä. Amerikassa pureskeltiin koka-pensaa lehtiä, syötiin kaktuksesta uutettuja aineita tai sieniä. Aasiassa perusaineita olivat hasis ja ooppium eri versioineen.

1800-luvulla tapahtui muutos siinä mielessä, että huumeita ryhdyttiin valmistamaan myös laboratorioissa - yleensä tarkoituksena oli etsiä aineiden lääkevaikutuksia. Hämeen-Anttila sanoo, että nykyinen jako huumeisiin, lääkkeisiin ja nautintoaineisiin ei ole yksiselitteinen, sillä sama huume saattaa toimia kaikissa rooleissa. Esimerkiksi marihuana on tuota kaikkea.

"Kriminalisointi kärjisti huumeongelmaa"

Hämeen-Anttilan mielestä huumeiden kriminalisointi on kärjistänyt huumeongelmaa, koska nykyisin ihmiset on jaettu lainkuuliaisiin ja addikteihin. Kun huumeet olivat laillisia tai niitä ei ollut kriminalisoitu, aineiden käyttöä säätelivät yhteiskunnan normit. Tuolloin - ainakin Hämeen-Anttilan mukaan - enemmistö huumeiden käyttäjistä oli normaalikuluttajia vähän samaan tapaan kuin nykyisin on normaaleja alkoholinkuluttajia. Väärinkäyttäjiä oli toki ennenkin, mutta niinhän on nykyisin alkoholiongelmaisiakin.

Kirjassaan Hämeen-Anttila keskittyy eniten ooppiumiin ja hasikseen eli Aasiassa perinteisesti käytettyihin aineisiin. Hän käy läpi erilaisia tarinoita tai legendoja, jotka kertovat hasiksen syntyhistoriasta ja yhteyksistä varhaiseen islamiin. Hän referoi kirjallisuutta ja kertoo yksityiskohtaisesti aikalaisten suhtautumisesta hasikseen ja sen käyttötarkoituksista - ne muistattavat monin tavoin samoja päämääriä, mitä nykyisin liitetään alkoholiin. Myös aikalaisten suhtautuminen hasikseen oli hyvin moninaista - hasis oli osa normaalielämää sopivin annoksin käytettynä. Hämeen-Anttila kuvaa myös modernimpien hasiksenkäyttäjien matkoja näkyjen maailmaan.

Länsi taisteli vapaan huumekaupan puolesta

Länsimaissa ooppiumi säilyi 1900-luvulle asti yleisimpänä huumeena ja Englanti oli Hämeen-Anttilan mukaan yksi ooppiumin käytön kärkimaa Euroopassa. Englannissa jopa monet järjestöt kannustivat maanviljelijöitä kasvattamaan ooppiumia, jotta maa olisi omavarainen eikä ainetta tarvitsisi ostaa Turkista. Ooppiumi oli 1800-luvulla myös maailmanpolitiikan kohde, kun Iso-Britannia pakotti Kiinan pitämään rajansa auki avoimelle ooppiumkaupalle. Hämeen-Anttilan sanoin "länsi taisteli vapaan kansainvälisen huumekaupan puolesta".

Ooppiumkauppa oli Englannissa täysin vapaata vuoteen 1868 asti ja ainetta myytiin sekä apteekeissa että sekatavarakaupoissa - pääasiallisena käyttötarkoituksena oli ihmisten erilaiset vaivat ja sairaudet. Ooppiumi oli eräänlainen asperiinin tapainen yleislääke lähes kaikkiin vaivoihin. Vasta kuuluisien kirjailijoiden - siis väärinkäyttäjien - kirjalliset kertomukset ooppiumin käytöstä nostivat aineen julkiseen keskusteluun. Hämeen-Anttila uhraa kymmeniä sivuja Thomas de Quinceyn kuuluisan ooppiumteoksen Confession of an English Opium-Eater referointiin. Kirja on saatavissa suomeksisin, joten yksityiskohtainen kirjan tarinoiden ja ooppiumihuurujen referointi on mielestäni turhaa.

1800-luvun lopulla ooppiuminkäyttö ja etenkin riippuvuus siitä alettiin nähdä sekä tautina että moraalittomuutena. Hämeen-Anttilan mukaan ooppiumin käytön ongelmat eivät olleet mitenkään kasvaneet, vaan kyseessä oli asennemuutos. Väärinkäyttö ryhdyttiin näkemään rotuhygienian ongelmana, eräänlaisena rappeutumisena. Tämän lisäksi lääkärit alkoivat vaatia terveydenhuoltoa omaksi monopolikseen ja siten ooppiumin käyttö eräänlaisena itsehoitolääkkeenä ei ollut toivottavaa. Myös boheemielämään olennaisesti kuuluneen hasiksen käyttö koki ooppiumin kohtalon.

Iloisesti kaasussa

Hämeen-Anttila ei jää huumeiden kaukaiseen historiaan vaan puhuu myös "uusista teistä ihmemaahan". Ensimmäinen laboratoriossa kehitetty huume oli ilokaasu. Ilokaasusta tuli englantilaisten seurapiirien sensaatio, joskin sen käyttöä rajoitti kömpelö laitteisto. Tavallinen kansakin pääsi ilokaasusta osille, kun sitä pääsi kokeilemaan markkinaesityksissä. Ilokaasun jälkeen löydettiin eetteri, joka oli halpaa ja siksi alaluokan huume.

Koka ei ollut tunnettu Euroopassa, sillä kokapensaan lehdet eivät kestäneet laivausta valtameren yli. Vasta kokasta eristetty, paljon vahvempi kokaiini vuonna 1860 muutti tilanetta. Tosin kokaiini oli aluksi tiedemiesten huume. Muun muassa Freud käytti kokaiinia aluksi tieteellisiin kokeisiin, mutta tämän jälkeen muuten vain itsekseen. Freud suosittelikin kokaiinia hermo- ja ruoansulatusvaivoihin sekä morfiinivieroitukseen. Mitään ongelmia Freud ei kokaiininkäytössä nähnyt. Lisäksi Freud sanoi, että kokaiini poistaa estoja ja hän itsekin pystyi ujona ihmisenä osallistumaan kokaiinipöllyssä tieteellisen keskusteluihin.

Hämeen-Anttila kuvaa, kuinka kokaiinikin joutui lopulta vastatuuleen. Hänen mukaansa länsimainen huumehistoria toistaa itseään: "Aine toisensa jälkeen keksittiin ensin yleislääkkeeksi lähes kaikkiin mahdollisiin vaivoihin, mutta ongelmien ilmaantuessa ne leimattiin vitsauksisksi, joista oli kokonaisuudessaan päästävä eroon."

LSD:stä maailmanlopun huume

Hämeen-Anttila käy vielä läpi sienet, Peyote-kaktuksesta saatavan meskaliinin ja laboratoriossa valmistetun LSD:n. LSD oli suosittu psyykenlääke vielä 60-luvun alussa, mutta psyykkisiin ongelmiin LSD:tä saaneiden julkkiskäyttäjien aiheuttama mediahuomio nosti aineen julkiseen keskusteluun ja se ryhdyttiin näkemään eräänlaisena maailmanlopun huumeena. Hippiliike kieltämättä nopeutti prosessia.

Trippi ihmemaahan -kirja on huumeiden kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle oiva perusteos. Tosin kirjassa on ehkä liikaa kirjallisuusotteita, joissa kirjailijat kuvailevat kunkin huumeen vaikutuksia. Ainakin näitä olisi pitänyt tiivistää. Olisin myös toivonut, että kirjassa olisi kerrottu huumeiksi luokiteltavien aineiden nykykäytöstä - nykyisin Yhdysvalloissa LSD:tä on annettu lääkärien valvonnassa kuolemaa odottaville potilaille pelkoja lievittämään. Myös marihuanan käytön vaputuminen ainakin jossain päin maailmaa on mielenkiintoinen ilmiö, jota Hämeen-Anttila ei kuitenkaan käsittele.

Muutoin kirjan sanoisinko ymmärtävä ote huumeisiin poikkeaa suomalaisesta valtavirtakeskustelusta, joka on yleensä kriminaalipolitiikkaa painottavaa. Hämeen-Anttila antaa ymmärtää, että erilaisten huumeiden käyttö ei juuri poikkea alkoholin käytöstä - myös alkoholia voi käyttää "väärin" tai "oikein". Hämeen-Anttila kysyykin poleemisesti "mikä oikeus yhteiskunnalla on puuttua (nykyihmisen) asioihin, jos hän hoitaa arkielämänsä eikä häiritse toisia? Kysymykseen ei ole helppo vastata yleisen länsimaisen oikeuskäytännön valossa."

Pertti Nyberg

Kirjoittaja on uutistuottaja MTV Uutisissa

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme