Mainos
Mainos

30.1. Särmän arviot

Suvi Teräsniska: Hän tanssii kanssa enkeleiden

Suvi Teräsniskan ura on yhden suomalaisen artistin tuhkimotarina. 14-vuotias oululainen teinityttö rakastui Yö-yhtyeen musiikkiin. Tyttö kirjoitti Olli Lindholmille ja pyysi päästä laulamaan Yön keikalle. Ihme tapahtui. Olli suostui ja yhteisesiintyminen toteutui Oulussa kesällä 2006. Ja tähti oli syttynyt.

Suvi Teräsniskan neljäs albumi Hän tanssii kanssa enkeleiden on kunnianosoitus Yön musiikille. Levy sisältää Yön suurimpia hittejä. Suvi tulkitsee Yön laulut omalla luonnollisella tavallaan ja laulaa ne täysin omikseen. Suvin tulkinnoissa nousevat erityisesti uudelle tasolle Jussi Hakulisen koskettavat ja yhä ajankohtaiset tekstit.

Levy on tuotettu Leri Leskisen johdolla tyylikkääksi nykypäivän iskelmäksi. Albumi on hyvä todistus siitä, kuinka kaikessa suomalaisessa pop-musiikissa on loppujen lopuksi kyse iskelmämusiikista.

Jos haluaa kuunnella melankolista iskelmää, niin melkeinpä mieluummin tämä levy, kuin Yön oma juhlakokoelma.

Mikko Harjunpää

Tähdet: ***

Ni No Kuni: Wrath of the White Witch

Ni No Kuni: Wrath of the White Witch tarjoaa parasta kahdesta maailmasta. Totoron kaltaisista animaatioklassikoista tutun Studio Ghiblin ja legendaarisen Level 5 -firman yhteistyönä syntynyt rooliseikkailu on alkuvuoden pelitapaus.

Se on koskettava tarina Oliver-pojasta, joka saa tilaisuuden herättää kuolleen äitinsä henkiin. Edessä on kymmenien tuntien mittainen seikkailu taikamaailmassa. Siellä Oliver joutuu kohtaamaan kaikki vanhat tuttunsa täysin uusina henkilöinä. Pakollinen taistelu hoidetaan Pokémon-tyylisten pikkuotusten avustamana.

Perinteisen pelikokemuksen sijasta pelaaja tuntee astuvansa sisälle Ghibli-elokuvaan. Myös pelilliset elementit on toteutettu esimerkillisesti. Niinpä käsissä on teos, joka on enemmän kuin osiensa summa. Ni No Kuni on paitsi lajityyppinsä legenda, myös malliesimerkki eri taiteenalojen yhteistyöstä.

Tero Lehtiniemi

Tähdet: *****

Kaikella rakkaudella

Vähäpuheisen suomalaisen miehen tunteiden kuvaajan Matti Ijäksen uudessa elokuvassa postikorttivalokuvaaja Toivo Vaarala kuvaa samaa tyhjää penkkiä kauniita maisemia vasten.

Ihmiset hän on pudottanut pois kuvistaan, koska kokee sosiaaliset tilanteet turhina ja tukalina. Kuvausmatkalla pohjoisessa Vaaralan eteen kompuroi humalainen, kirosanoja syljeskelevä nainen. Tuohtumuksesta selvittyään Vaarala on mennyttä miestä.

Ijäksen 32. elokuva kertoo siitä, mitä rakkaus ilman vastakaikua voi saada aikaan. Siinä on kaikkea sitä, mistä ohjaaja niin hyvin tunnetaan: kolhiintuneita ihmisiä elämän pyörityksessä, lempeää huumoria, nasevaa dialogia, paljon puhuvaa hiljaisuutta, tarkkaa näyttelemistä ja herkkiä lapsirooleja.

Yhtä keskeistä roolia elokuvassa näyttelee uljas maisema, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan vuoden- ja vuorokaudenaikojen mukaan. Ijäksen elokuvien sankarit ovat rujoja tai ujoja, hänen kerrontansa tyylikkäästi melankolista ja pientä. Hieno kotimainen elokuva.

Minna Karila

Tähdet: ****

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme