Mainos

Erikoisartikkeli: Lahkolaisten paratiisi muuttui ruumiskasaksi – mikä sai 900 ihmistä tappamaan itsensä syanidimehulla?

Guyanan viidakossa sijaitsevan Jonestownin kaupungin piti olla maanpäällinen paratiisi, jossa ei tunnettaisi puutetta eikä rotusortoa. Viranomaisten tehtyä leiriin tarkastuskäynnin vuonna 1978 Kansan temppeli -lahkon johtaja Jim Jones kuitenkin hätääntyi ja suostutteli kaikki kaupungin asukkaat tekemään yhdessä itsemurhan.

MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden kanssa.

Lapsia hakataan laudoilla sinimustiksi. Lahkonjohtaja Jim Jones pitää ihmisiä kaupungissa vasten näiden tahtoa. Osan hän pakottaa kanssaan seksiin. Lisäksi hän järjestää säännöllisesti joukkoitsemurhaharjoituksia...

Tällaisia syytöksiä oli sinkoillut ilmassa pitkään, ja yhdysvaltalaislehdet olivat ilmaisseet huolestumisensa Kansan temppelin jäsenten puolesta.

Huhuttiin, että lahkon siirtokunnassa Jonestownissa, joka sijaitsi Guyanassa Etelä-Amerikassa, tapahtui ihmisoikeuksien loukkauksia, aivopesua ja pahoinpitelyjä.

Kalifornialainen poliitikko Leo Ryan oli lentokoneessa matkalla Jonestowniin ottamaan selvää, oliko syytöksissä perää. Hänen mukanaan oli useita toimittajia ja Yhdysvaltain Guyanan lähetystön edustajia.

Moottorin meteli peitti viidakon äänet, kun valtuuskunnan kaksi potkurikonetta myöhään iltapäivällä 17. marraskuuta 1978 laskeutui Guyanan Port Kaitumassa ohuelle ruohokaistaleelle, joka toimitti kiitoradan virkaa.

Sieltä olisi enää kymmenisen kilometriä matkaa Venezuelan rajan lähellä sijaitsevaan Jonestowniin.

Leo Ryan oli Yhdysvaltain kongressiedustaja. Hänen tarkoituksenaan oli tarkastaa siirtokunta, viedä mahdolliset halukkaat mukaansa Yhdysvaltoihin ja raportoida siellä eristäytyneen yhdyskunnan yleisistä olosuhteista.

Pian seurue körötteli traktorin vetämässä peräkärryssä mutaista kärrypolkua pitkin kohti Jonestownia.

Siellä heitä oli vastassa lahkon johtaja Jim Jones punaiseen paitaan ja khakihousuihin pukeutuneena.

Silmänsä hän oli peittänyt suurilla mustilla aurinkolaseilla.

Jones ei ollut ilahtunut vierailusta, ja hän olikin ensin useaan otteeseen kieltäytynyt vastaanottamasta Ryania. Kun ryhmä nyt kuitenkin oli saapunut, hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kutsua vieraat peremmälle.

Muuten toimittajat saisivat lisää tukea väitteilleen, että Jonestown oli lähinnä vankileiri.

Jones ohjasi vieraat paviljonkiin, jossa heille tarjottiin ateria ja kahvia. Sitten heitä viihdytti The Jonestown Express -orkesteri. Tunnelma oli iloinen ja vapautunut.

Leo Ryan tarttui mikrofoniin satojen lahkolaisten suosionosoitusten säestämänä:

”Näyttää siltä, että monien ihmisten mielestä tämä yhteisö on parasta, mitä heille on ikinä tapahtunut”, hän totesi.

Yleisö vastasi pitkin aplodein. Vaikka Ryan kertoi vakavin ilmein vierailunsa syystä, lahkoon kohdistuneesta kritiikistä, yleisöstä kuului vain iloisia huutoja.

"Auttakaa meitä pakenemaan"

Kun Ryan myöhemmin keskusteli Jim Jonesin kanssa, toimittajat käyttivät tilaisuuden hyväkseen haastatellakseen tavallisia lahkolaisia.

Kaikki vakuuttivat viihtyvänsä Jonestownissa, mutta yhdelle toimittajista, NBC:n Don Harrisille, sujautettiin yhtäkkiä käteen paperilappu.

Lapussa oli avunpyyntö: ”Auttakaa meitä pakenemaan Jonestownista.” Lapun olivat allekirjoittaneet Vern Gosney ja Monica Bagby.

Juhla päättyi yhdeltätoista illalla, ja ihmiset hävisivät kukin tahoilleen painostavan kosteaan trooppiseen yöhön.

Aikaisin seuraavana aamuna Jones vei Ryanin kierrokselle Jonestowniin. Ryan oli selvästi vaikuttunut näkemästään: lastentarhoja, lääkäriasema, koulu, viljavia peltoja ja sieviä mökkejä, joissa lahkolaiset asuivat kommuuneissa.

Kaikki vaikutti spartalaisen yksinkertaiselta, mutta hyvin järjestetyltä ja toimivalta. Pelkästään se, että keskelle viidakkoa oli onnistuttu luomaan toimiva yhteiskunta, herätti Ryanissa kunnioitusta.

Ryanin ollessa opastuskierroksella lähetystön väki järjesteli kiireen vilkkaa Vern Gosneyn ja Monica Bagbyn kotimatkaa.

Päivän mittaan ilmaantui kuitenkin muitakin, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita lähtemään Jonestownista, ja lopulta lähtijöitä oli kaikkiaan 15.

Kuultuaan lähtöaikeista Jim Jones vuoroin raivosi, vuoroin aneli langenneita opetuslapsia muuttamaan mielensä.

Hän tarjosi jokaiselle 5 000 dollaria, jos he lupaisivat vielä harkita asiaa tai ainakin siirtäisivät lähtöään muutamalla päivällä.

”Ette voi lähteä, olette minun kansaani. Miksi haluatte lähteä?” hän kyseli kerta toisensa jälkeen. Yksi lähtöaikeita hautovista perusteli päätöstään sanoen, että Jonestown ei ollut kommunistista vankileiriä kummempi.

Lyötynä Jones valitti eräälle apulaisistaan: ”Olen epäonnistunut. Minä elän seuraajiani varten, sillä he tarvitsevat minua. Jos he lähtevät, he kertovat vain valheita tästä paikasta.”

Välikohtaus ennen lähtöä

Lauantaina 18. marraskuuta kolmelta iltapäivällä valtuuskunta ja 15 lahkon jäsentä olivat valmiita lähtöön. Vielä viime hetkellä Leo Ryan vakuutti Jonesille, että raportti Jonestownista tulisi olemaan pääkohdittain myönteinen.

”Vaikka 200 ihmistä olisi ilmoittanut halunsa lähteä Jonestownista, olisin edelleen sitä mieltä, että paikka on ihmeellinen.

Teette täällä hienoa työtä, ja kotiin päästyäni kerron sen kaikille”, Ryan lupasi. Hän ei kuitenkaan salannut sitä, että edellyttäisi liikkeeltä jatkossa merkittävästi suurempaa avoimuutta.

Tuskin Ryan ja Jones olivat kätelleet jäähyväisiksi, kun eräs lahkolainen syöksyi yllättäen Ryania kohti veistä heilutellen.

”Senkin sika! Sinä kuolet!” mies huusi. Muut lahkon jäsenet saivat hänet pysäytettyä, ennen kuin hän ehti vahingoittaa Ryania.

”Muuttaako tämä käsitystänne Jonestownista?” Jones kysyi hermostuneena, kun mies oli onnistuttu taltuttamaan ja viemään paikalta.

”Kaikkea se ei muuta, mutta ehkä sillä on jonkin verran vaikutusta”, Ryan vastasi rauhallisesti ja jatkoi sitten: ”Pidättäkää tuo mies.”

Muutamaa minuuttia myöhemmin Ryan istui traktorin peräkärryn lavalla muun valtuuskunnan ja 15 lahkosta lähtevän kanssa matkalla Port Kaituman kiitoradalle. 

Maailmanlopun puhe

Kovaäänisistä kaikuva kellonsoitto kutsui Jonestownin asukkaita kokoontumaan samaan paviljonkiin, jossa oli edellisenä iltana pidetty vieraiden tervetuliaistilaisuus.

Jim Jones istui jo korkeaselkäisellä ”saarnastuolillaan” ja katseli siirtokuntansa asukkaiden saapumista saliin.

Kun seurakunta hiljeni, Jones silmäili salia, tarttui sitten mikrofoniin ja rykäisi. Sitten hän alkoi puhua, hillitysti mutta hieman sekavasti:

”Olen tehnyt parhaani taatakseni teille hyvän elämän. Siitä huolimatta kourallinen ihmisiä on valheillaan onnistunut tekemään elämämme mahdottomaksi.

Tämänpäiväisillä tapahtumilla ei voi olla mitään hyviä seurauksia. En tarkoita ainoastaan sitä, että olemme vaikeassa tilanteessa, enkä sitä, että jotkut meistä ovat tehneet kaikkien aikojen petoksen ja lähteneet.

Me istumme ruutitynnyrin päällä. Istumme ja odotamme katastrofia, joka lentokoneessa tapahtuu – sillä siellä tapahtuu katastrofi! Jo täällä oli käydä hullusti. Kongressiedustaja oli päästä hengestään”, Jones selitti.

”Seuraavien minuuttien aikana tapahtuu jotakin. Yksi lentokoneen matkustajista… ampuu lentäjän. Minä tiedän sen. En ole suunnitellut sitä, mutta tiedän, että niin tapahtuu. He ampuvat lentäjän, ja kone syöksyy maahan. Kun se on tapahtunut, on parasta, ettei täällä ole enää lapsia, sillä he hyppäävät laskuvarjoilla niskaamme”, Jones sanoi. Sitten hän jatkoi hiljaisella äänellä:

“Jos kone siis ylipäänsä pääsee siivilleen. Minun mielestäni meidän tulee ajatella lapsiamme ja vanhuksiamme ja ottaa myrkkyä. Me emme tee itsemurhaa, vaan kyseessä on vallankumouksellinen teko.

Paluuta ei ole, he eivät jätä meitä koskaan rauhaan. He menevät kotiin ja kertovat uusia valheita, ja tänne tulee uusia kongressiedustajia. Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia, ei minkäänlaisia, selvitä tästä tilanteesta”, Jones totesi lopuksi.

Sitten hän suuntasi sanansa suoraan seuraajilleen ja kysyi, oliko jollakulla jotakin sanottavaa. ”Jos olette eri mieltä, sanokaa se”, hän kehotti. Hänen sanansa tallentuivat nauhurille, jolle kaikki hänen saarnansa ikuistettiin.

Verilöyly kiitoradalla

Koneet, joiden oli määrä kuljettaa Leo Ryan ja muu seurue kotiin, saapuivat viimein kello 17.15.

Cessna, johon mahtui kuusi matkustajaa, valmistautui ensimmäisenä lähtöön. Kun se rullasi kiitoradalle, yksi Jonestownin loikkareista, Larry Layton, veti yhtäkkiä esiin pistoolin ja avasi tulen kanssamatkustajiaan kohti.

Samassa paikalle ajoi lava-auto, jossa oli aseistettuja vartijoita Kansan temppelistä. Auto pysähtyi noin 10 metrin päähän toisesta koneesta, Twin Otterista, johon muun muassa Ryan oli aikeissa nousta. Kuin yhdestä merkistä miehet alkoivat ampua matkustajia kivääreillä.

Eloon jääneet heittäytyivät paniikissa maahan. Leo Ryan yritti käpertyä turvaan Twin Otterin laskupyörän taakse, mutta ei pystynyt suojautumaan luotisateelta, joka kesti viitisen minuuttia.

Sitten ampuminen lakkasi yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin, ja ampujat pakenivat kuorma-autolla.

Leo Ryan makasi verisellä nurmella ammuttuna. Myös NBC:n Don Harris, kaksi muuta toimittajaa ja lahkoon kuulunut Patricia Parks olivat saaneet surmansa. Kymmenen ihmistä oli haavoittunut.

Twin Otter oli ammuttu hyökkäyksessä lentokyvyttömäksi, mutta pieni Cessna oli vahingoittumaton. Se nousi ilmaan ja otti suunnan kohti Guyanan pääkaupunkia Georgetownia, jossa lentäjä hälytti apuvoimia.

Kello oli lähes 17.30. Kun eloonjääneet Port Kaitumassa yrittivät lohduttaa ja auttaa toisiaan parhaansa mukaan, vielä suuremman luokan murhenäytelmä oli kehittymässä muutaman kilometrin päässä Jonestownissa.

Leo Ryan etsi suojaa Twin Otterin pyörien takaa, mutta ei onnistunut välttymään Jonesin vartijoiden kuolettavalta tulitukselta.

”Kuolkaamme rauhassa”

Harmaita pilviä kerääntyi Jonestownin ylle.

Taivaalta tihutti vettä, ja pimeys alkoi laskeutua viidakkoon.

Kaukaa kuului koiran haukuntaa. Paviljongissa Jim Jones puhui edelleen opetuslapsilleen, jotka vuoroin itkivät, vuoroin osoittivat suosiotaan.

Jones esitti joukkoitsemurhan edelleen ainoana ratkaisuna, mutta yleisön joukosta tuli muitakin ehdotuksia. Nauhuri tallensi käydyn keskustelun:

”Voisimme lentää Venäjälle. Se mahdollisuus on vielä olemassa. Olet itse sanonut, että he ovat valmiita auttamaan meitä”, joku yleisöstä huomautti. Jones olikin neuvotellut Neuvostoliiton edustajien kanssa mahdollisuudesta asettua kannattajineen Neuvostoliittoon.

”Se on liian myöhäistä”, Jones huokaisi. ”Tappaminen on jo alkanut. He ovat jo matkalla lentokentälle aseineen.

Siksi emme enää pääse pakenemaan Venäjälle. Vakuutan, että jos se mahdollisuus olisi todella vielä auki, harkitsisimme myös sitä.

Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. Muistakaa, että kyseessä ei ole itsemurha, vaan vallankumouksellinen teko.

Paluuta ei ole. Jollemme saa elää rauhassa, kuolkaamme edes rauhassa.”

Yksi lahkolaisista avasi suunsa: ”Jos tapamme itsemme, olemme hävinneet. Silloin me annamme heidän voittaa”, hän protestoi.

Toinen nainen jatkoi: ”Katsoessani näitä lapsia olen sitä mieltä, että he ansaitsevat elää.”

”Olen samaa mieltä. Mutta he ansaitsevat vielä enemmän: he ansaitsevat päästä rauhaan”, vastasi Jones, ja monet paikalla olijoista mumisivat hyväksyvästi.

Naispuolinen lahkolainen esitti eriävän mielipiteen: ”Olen sitä mieltä, että minulla ja meillä kaikilla yksilöinä on oikeus päättää omasta kohtalostamme.”

Vastaukseksi kuului toisen naisen huuto Jonesille: ”Olet pelastanut niin monia. Jos pyydät meitä uhraamaan elämämme, olemme valmiit!”

"Tuokaa meille lääkettä"

Jones oli hetken hiljaa, ja levottomuus levisi paviljongissa. Jotkut itkivät, toiset keskustelivat hiljaa, toiset kovaäänisemmin. Sitten Jones puuttui taas keskusteluun:

”Kaikki on ohi. Kongressiedustaja on murhattu. Kaikki on ohi. He ovat tunkeutuneet yhteiskuntaamme ja koteihimme. He ovat matkustaneet yli 10 000 kilometriä perässämme. Punainen prikaati (Jonestownin vartiojoukot) on jakanut heille oikeutta.

Kongressiedustaja on kuollut. Luuletteko, että he jättävät meidät rauhaan tämän jälkeen? Älkää olko hulluja. He tulevat ja kiduttavat lapsiamme, meitä kaikkia, vanhuksiamme. Emme voi sallia sitä. Olkaa hyvä ja tuokaa meille lääkettä.”

Vakaalla äänellä hän käski opetuslapsensa hakemaan saavista annoksen leirin lääkärin sekoittamaa kuoleman juomaa.

Jonestownin asukkaille tilanne oli ennalta tuttu: he olivat aiemminkin juoneet saavista, jonka olivat luulleet sisältävän myrkkyjuomaa.

Jones oli järjestänyt monesti niin sanottuja Valkeita iltoja, jolloin oli harjoiteltu joukkoitsemurhaa myrkkyä juomalla.

Nyt ei kuitenkaan oltu harjoituksissa, vaan tällä kertaa oli tosi kyseessä.

Jones hoputti ihmisiä: ”Nopeasti nyt! Tämä ei ole joukkoitsemurha, tämä on vallankumouksellinen teko! Paluuta ei ole!” hän toisteli toistelemistaan.

Lahkolaiset matelivat hitaina jonoina saaveille noutamaan hedelmämehua, johon oli sekoitettu syanidia ja unilääkkeitä. Perhe toisensa jälkeen täytti kauhansa tappavalla juomalla samalla kun Jones rohkaisi niitä, jotka eivät vielä olleet asettuneet jonoon.

”Ei ole mitään syytä huoleen, voitte olla aivan rauhallisia. Koettakaa rauhoitella myös lapsianne. isommat lapset voivat auttaa lohduttelemaan pienempiä. He eivät itke kivusta. Juoma voi maistua hieman kitkerälle, mutta lapset eivät itke siksi, että tuntisivat kipua.”

Vanhemmat, joilla oli vauvoja tai hyvin pieniä lapsia, saivat ruiskun, jolla he ruiskuttivat myrkkyjuoman suoraan pienokaisten nieluun.

Syanidi vaikutti kuitenkin ennen unilääkettä, joten lapset kiemurtelivat tuskasta ja kirkuivat sydäntä särkevästi, ennen kuin he nukahtivat isänsä tai äitinsä käsivarsille.

Lohduton itku raivostutti lahkojohtajan

Kuolleiden ja kuolevien lasten näkeminen sai jotkut vanhemmista epäröimään, mutta vaikka he kyynelehtivät epätoivosta, Jones ei tuntenut armoa: ”Se tuntuu ensin vaikealta, mutta vain aluksi.

Eläminen on vaikeampaa kuin kuoleminen. Nousta joka aamu tietämättä, mitä päivä tuo tullessaan – se on paljon vaikeampaa”, hän yritti vakuuttaa epäuskoisia.

Jones sai taustatukea naiselta, jonka mielestä murheeseen ei ollut mitään syytä: ”Meidän kaikkien tulisi iloita ja olla onnellisia! Sanotaan, että tulemme maailmaan itkien. Meidän pitäisi siis lähteä maailmasta iloiten! Toivon, että lopetatte itkemisen ja sen sijaan kiitätte Isäämme!”

Hajanaiset taputukset seurasivat hänen sanojaan, jotka eivät kuitenkaan selvästi tehneet aivan haluttua vaikutusta. Ihmiset itkivät lohduttomasti, mikä oli Jonesille suuri pettymys:

”Jumalan tähden! Kootkaa itsenne! Haluan mieluummin nähdä teidän kuolevan kuin elävän tässä helvetissä! Rentoutukaa. Kunhan vain rentoudutte, kaikki sujuu hyvin. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Se on ystävä”, Jones maanitteli.

Ne, jotka eivät olleet vielä juoneet myrkkyä, seisoivat hiljaa jonossa. Jones yritti vakuutella vielä viimeisiä epäröiviä:

”Älkää pelätkö kuolemaa! Kuolkaa arvokkaasti! Kuolkaa kunnialla! Kuolema ei ole mitään! Se on vain siirtyminen toiselle tasolle! Älkää vaipuko hysteriaan! Lapset, tämä mehu saa teidät vain nukahtamaan. Se ei tee kipeää, joten rentoutukaa ja lopettakaa itkeminen.”

Pian 276 lasta oli kuollut, heistä lähes 140 oli alle 11-vuotiaita. Lasten jälkeen oli aikuisten vuoro. Piirissä seisten, jotkut käsivarret toistensa ympärille kiedottuna, he nielivät katkeran juoman Jonesin messutessa:

”Se on helppoa. Se on helppoa. Se ei aiheuta kouristuksia. Se on niin helppoa. Olkaa hyviä ja juokaa, ennen kuin on liian myöhäistä.” Ihmiset lyyhistyivät toinen toistensa päälle kasoihin kasvot kohti lattiaa. Jones kannusti vielä viimeisiä: ”Me emme tee itsemurhaa. Tämä on vallankumouksellinen tapahtuma vastalauseeksi epäinhimilliselle maailmalle.”

Siirtokunnasta joukkohaudaksi tunnissa

Elävien joukot harvenivat nopeasti, ja yhtenä viimeisistä kuoli myös Jim Jones. Hän ei juonut myrkkyä, vaan hän joko ampui itse itsensä tai joku hänen vartijoistaan ampui hänet. Hiljaisuus laskeutui Jonestowniin.

Paviljongissa, jossa edellisenä iltana oli riemuittu ja juhlittu, makasi nyt kasoissa sadoittain naisten, lasten ja miesten ruumiita. Alle tunnissa siirtokunta oli muuttunut joukkohaudaksi.

Kun guyanalaiset sotilaat seuraavana aamuna tekivät rynnäkön Jonestowniin, heitä oli vastassa karmaiseva näky.

Kaikkialla oli läjissä kuolleita, osa iloisen kirjavissa vaatteissa, jotka loistivat irvokkaan räikeinä painajaisen keskellä.

Trooppisessa lämmössä ruumiit olivat alkaneet jo hajota, ja kuoleman katku leijui viidakon yllä. Sotilailla oli edessään kauhistuttava työ siivota ruumiit, joita arvioitiin ensin olevan nelisensataa.

Sotilaat löysivät Jonesin nauhoituksen Kansan temppelin viimeisestä yhteiskokouksesta, ja viiden päivän kuluttua tragedian kauheus oli selvinnyt kaikessa laajuudessaan:

Lauantaina 18. marraskuuta 1978 Jonestownissa Guyanassa kuoli 909 ihmistä. Viisi ihmistä tapettiin kiitoradalla noin kymmenen kilometrin päässä. Yksi heistä oli Leo Ryan, demokraattipoliitikko, joka uskoi voivansa viedä Yhdysvaltoihin hyviä uutisia Jonestownista.

Kun sotilaat saapuivat Jonestowniin, kaikkialla paviljongissa ja sen ympärillä lojui ruumiita. Jäljellä olivat myrkkysaavi, tyhjät syanidiampullit ja ruiskut, joilla myrkky annettiin pikkulapsille.

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot