Mainos
Mainos

Erikoisartikkeli: Löyhkää, rottia ja virtsan lorinaa – Aurinkokuninkaan linna oli oikea sikolätti

Aurinkokuningas eli ylellisyydessä, mutta hänen hovinsa joutui asumaan rähjäisissä loukoissa ja olemaan varpaillaan aamusta iltaan.

MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa. 

Upealla Versaillesin palatsilla oli Aurinkokuninkaana tunnetun Ludvig XIV:n aikana aivan selvä ominaistuoksunsa. 1600-luvun lopulla siellä vallitsi haju, joka oli sekoitus virtsaa, hajuvettä ja hikeä, joskus kruunattuna hienoisella ulosteen lemulla. 

Löyhkä oli ensimmäisenä vastassa vieraita, kun nämä saapuivat 17 kilometriä Pariisista lounaaseen sijaitsevaan kuninkaan asuinpalatsiin.

Versaillesin löyhkän kerrottiin olevan vertaansa vailla. Ranskan kuninkaan hovissa kaikki oli suurempaa kuin muualla, myös ihmisten määrä.

Tuhannet aateliset palvelijoineen asuivat ahtaasti palatsissa, sillä vain hovissa saattoi edetä arvoasteikossa ja nousta merkittäviin virkoihin.

Hoviin kutsutut olivat vain tyytyväisiä päästyään niin korkeaan asemaan, että saattoivat paistatella Aurinkokuninkaan loisteessa, ja hajuun oli vain totuteltava. 

Ne harvat ja valitut, jotka pääsivät Ludvig XIV:n lähelle, huomasivat, että kuninkaasta huokuva lemahdus ylitti jopa palatsissa vallinneen ominaishajun. 

Erään ulkomaisen lähettilään mukaan haju toi mieleen villieläimen.  

Versaillesin loistokausi alkoi

Versailles oli ulkoisesti ylenpalttinen mestariteos ja 1600-luvun suurimpia ihmeitä. Mikään muu linna ei vetänyt vertoja kuningas Ludvigin palatsille, ei suuruudessa eikä loistossa.

Alun perin Versaillesin palatsi oli rakennettu kuninkaalliseksi metsästyslinnaksi.

”Se oli pieni ja vaatimaton linna, jonka Ludvig XIII rakennutti, jottei hänen tarvinnut nukkua oljilla”, kirjoitti alati pisteliäs Saint-Simonin herttua muistelmissaan. 

Hän asui pitkään Aurinkokuninkaan hovissa ja kirjasi kokemuksiaan ylös kärjistetyin kommentein.

Ludvig XIV vietti lapsuutensa onnellisimmat hetket Versaillesin vanhassa metsästyslinnassa. Palatsia ympäröivät laajat metsät kuhisivat riistaa, kuten saksanhirviä ja villisikoja, ja pojalle, joka istui mieluummin satulassa kuin pehmeällä tuolilla, pieni palatsi oli kuin paratiisi maan päällä.  

Niinpä Versaillesilla oli erityinen paikka Ludvigin sydämessä, kun hänestä tuli Ranskan itsevaltias hallitsija vuonna 1661. 

Kuninkaan virallinen asuinpaikka oli Pariisissa sijaitseva Louvren palatsi, ja Versaillesiin hän vetäytyi viihtymään ja viettämään vapaa-aikaa. 

22-vuotias kuningas kutsui ystäviä ja rakastajattaria riehakkaisiin juhliin palatsiin, jonka puistossa järjestettiin pitkinä kesäiltoina näytelmiä ja konsertteja.

Elokuussa vuonna 1661 Ludvig osallistui talousministerinsä Nicolas Fouquetin järjestämiin juhliin, joissa hän sai mielestään aivan loistavan idean.

Ylelliset juhlat pidettiin Pariisin lähistöllä ministerin uudessa linnassa, Vaux-le-Vicomtessa. Linnaa ympäröi hyvin hoidettu puisto taidokkaasti leikattuine pensaineen, suihkulähteineen, lampineen, kanavineen, patsaineen ja appelsiinipuineen, ja sisältä linna oli, jos mahdollista, vieläkin ylenpalttisempi. 

Se oli upeasti koristeltu, sen salonkien seinät olivat kullalla kirjailtuja, kaikkialla roikkui hienoja seinävaatteita, ja huonekalut olivat hienoimmat ja kalleimmat, mitä Euroopasta saattoi hankkia.

Ludvig katseli ihaillen ja ihmetellen ministerin ylellistä linnaa, ja tuskin hän oli lähtenyt juhlista, kun hän teki päätöksen: hän rakennuttaisi Vaux-le-Vicomteakin upeamman linnan, jonka ylimaallinen kauneus saisi koko maailman haukkomaan henkeään. Linna kohoaisi hänen rakastamansa jahtilinnan paikalle Versaillesiin.

Arkkitehdit kuuntelivat otsa rypyssä, kun Ludvig kuvaili toivomuksiaan, ja heidän mielipiteensä suunnitelmasta oli yksimielinen: palatsi sijaitsi liian kaukana Pariisista, maisemat olivat karut, maaperä liian soinen, eikä puhdasta vettä ollut saatavilla.

Heidän mielestään huonompaa rakennuspaikkaa olisi vaikea löytää koko valtakunnasta. Ludvig ei kuitenkaan luopunut suunnitelmastaan.

”Häntä huvitti ajatus siitä, että hän voisi rahan ja kekseliäisyyden avulla alistaa luonnon tahtoonsa”, kirjoitti Saint-Simon. Majesteetti sai tahtonsa läpi.

Aateli tungettiin asumaan ahtaasti

Versailles muuttui kiireiseksi rakennustyömaaksi. Pian pientä metsästyslinnaa ympäröivät rakennustelineet, ja tuhannet rakennustyöläiset uurastivat pitkää päivää toteuttaakseen hallitsijansa suurellisen suunnitelman. 

Lopulta kuningas saattoi muuttaa uuteen asuinlinnaansa perheineen, ministereineen ja hoveineen vuonna 1682 eli 21 vuotta Vaux-le-Vicomten juhlien jälkeen. 

Silloinkaan laaja puutarha ei ollut vielä valmis, vaan yli 36 000 työläistä rakensi sinne edelleen kanavia, istutti puita ja kaivoi tekojärviä. 

Sisällä peilisali, josta tulisi linnan vaikuttavin ja ihailluin huone, oli vielä keskeneräinen, mutta muut noin 350 huonetta olivat jotakuinkin asuttavassa kunnossa.

Hienoimmat ja tilavimmat huoneet rakennuksen keskellä oli varattu kuninkaalle ja hänen perheelleen. Niissä ei ollut säästelty missään.

Kuninkaallisissa tiloissa oli korkeat huoneet, joiden katot oli koristeltu kullatuilla stukoilla tai upeilla maalauksilla. Seinillä oli valtavia peilejä ja tauluja kullatuissa kehyksissä, ja ikkunoissa oli valkoiset damaskiverhot. 

Huonekaluissa oli hopeoidut jalat, sänkyjä ympäröivät kultakirjaillut brokadiverhot, ja valtavat kattokruunut loivat taianomaista loistettaan arvokkaisiin salonkeihin.

Ulkoisestikin mahtava palatsikompleksi oli yhtä loistoa, mutta sisällä loisto himmeni sitä mukaa, mitä kauemmas kuninkaallisista huoneista mentiin. 

Hovin asuintilat oli jaettu tiukassa arvojärjestyksessä niin, että mahtavimmat aristokraatit olivat lähinnä kuningasta ja alempi aateli oli poissa silmistä kaikkein syrjäisimmissä huoneissa.

Vähäarvoisimpina pidetyt aatelisperheet saivat tyytyä ahtaisiin tiloihin, joissa ei välttämättä ollut edes ikkunoita ja joiden katto oli niin matalalla, että huoneessa ei voinut seistä suorana. Syrjäisessä huoneistossa asuva oli myös vaarassa vaipua tyystin unohduksiin.

Kun kuningatar 1600-luvun lopulla etsi uutta hovinaista, hän toivoi aatelisnaista, joka oli eronnut tai leski.

Versaillesista ei tuntunut löytyvän sopivaan henkilöä, kunnes muuan virkamies muisti iäkkäämmän herttuattaren, joka asui syrjäisessä ullakkohuoneessa. 

Nainen löytyikin lähes muun hovin unohtamana ja nälkään nääntymäisillään, ja hän hyväksyi riemumielin tarjouksen päästä hovinaiseksi.

Kuningas piti hovia käymälässä

Laajennetusta jahtilinnasta tuli 5 000 asukkaan vilkas kaupunki. Ihmisiä parveili sen käytävillä ja rappukäytävissä väistellen välillä lehmiä, joita oli tuotu sisälle takaamaan pikkulapsille tuoreen maidon saanti.

Eläinten lisäksi käytävillä tilaa veivät kantotuolit. Linnassa toimi ”taksiyrittäjiä”, jotka kuljettivat hoviväkeä pitkin loputtoman tuntuisia käytäviä. 

Vain kuninkaallinen perhe sai käyttää omia kantotuoleja.

Kuljetuspalvelut olivat niin suosittuja, että liikenneruuhkat käytävillä olivat pian pikemminkin sääntö kuin poikkeus. 

Pimeän tultua kantajat törmäilivät toisiinsa hämärissä käytävissä, joille vain soihdut siellä täällä loivat heikkoa valoaan. 

Myöhemmin, kun liikenne oli hiljentynyt, käytävillä kuului eksyneiden huutoja tai virtsan lorinaa nurkista asukkaiden tehdessä siellä tarpeitaan.

Siellä täällä oli käymäläkäyttöön tarkoitettuja puisia laatikoita, joissa oli istumareikä. Laatikkoja ei ollut tiivistetty, ja usein niiden sisältöä valui lankkujen raoista alla oleviin huoneisiin. 

Niitä oli myös aivan liian vähän, joten ne, jotka eivät jaksaneet seistä jonossa tai eivät kestäneet käymälöiden hajua, tekivät tarpeensa suoraan käytäville.

Asukkailla oli toki huoneissaan yöastiat, jotka usein tyhjennettiin ikkunasta, vaikka se oli ankarasti kielletty. 

Niinpä ikkunan alla käyskentelevä pahaa-aavistamaton kulkija saattoi saada potan haisevan sisällön päälleen.

Aurinkokuninkaan käymälätuolissa oli pehmustettu istuin, jolla kököttäen hän saattoi aamuisin ottaa vastaan hovia. 

Hoviväki osasi olla kiinnittämättä huomiota ääniin, jotka säestivät kuninkaan selontekoa valtiollisista asioista.

Hovielämä oli toistuvaa näytelmää

Kuningas ympäröi itsensä loistolla, mutta yksityisyys oli ylellisyyttä, jota hän ei voinut itselleen suoda.

Heti heräämisestä vuoteeseen menoon asti hänen ympärillään hyöri valittuja alamaisia, joille oli kunnia saada seurata kuningastaan joka puolelle.

Hallitsijan jokainen päivä Versaillesissa oli tarkkaan suunniteltu ja ahdettu täyteen aikaa vieviä rituaaleja. 

Tällä tavoin Ludvig varmisti, että Ranskan niskoitteluun taipuvainen aateli oli liian kiireistä ehtiäkseen juonitella kruunua vastaan.

Valtaa havittelevien herttuoiden ja markiisien piti joka päivä pysytellä kuninkaan lähellä kuin planeetat Auringon ympärillä. 

Jokaisella oli oma tarkasti määrätty roolinsa Versaillesin hovielämän päivittäin toistuvassa näytelmässä.

Päivän ensimmäinen tehtävä oli osallistua nimellä lever – ranskaksi ”vuoteestanousu” – kutsuttuun aamuseremoniaan. 

Kahdeksan maissa aamulla kuninkaan herätti kuiskaava ääni, joka kertoi hellävaraisesti, että oli aika aloittaa päivä. 

Ennen kuin kuningas nousi vuoteesta, hän tapasi henkilääkärinsä.

Noin sata ihmistä oli läsnä, kun kuningas pukeutui. Palvelijat riisuivat hänen yöpaitansa, ja parturit ja kampaajat häärivät alastoman majesteetin ympärillä, ennen kuin hän pukeutui. 

Kylpy ei kuulunut kuninkaan aamutoimiin, ja Ludvigin turkkilainen kylpyosasto olikin varattu etupäässä tapaamisiin rakastajattarien kanssa.

Kun kuningas oli puettu joka aamu toistuvan kaavan mukaan, hän valitsi yhden 400 peruukistaan. 

Kaikki peruukit oli kammattu, parfymoitu ja puuteroitu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta ne olivat myös täynnä syöpäläisiä.

Aamupukeutuminen oli vain yksi niistä monista rituaaleista, joihin hovin piti osallistua. Päivän mittaan ohjelmassa oli kulkueita, messuja, metsästystä ja illanvietto esimerkiksi kortinpeluun tai konsertin merkeissä. 

Yleensä hoviväki vain katseli sivusta, kun kuningas huvitteli.

Noin kello 22.30 oli aika kuninkaan päivän viimeiselle seremonialle. Hovin väestä yksi valittiin valaisemaan Ludvigin iltatoimia.

”Kuningas silmäili ympäriinsä huoneessa ja mainitsi jonkun läsnäolijan nimen. Hovimestari antoi tälle kynttilän. Valituksi tulemista pidettiin merkittävänä kunniana, sillä kuninkaalla oli taito saada merkityksettöminkin pikkuasia tuntumaan äärettömän tärkeältä”, kirjoitti Saint-Simon, joka itsekin sai kunnian kantaa kuninkaan kynttilää muutaman kerran. 

Loput satapäisestä hoviväestä jäi katselemaan, kun Ludvig XIV riisuttiin, hänen kasvonsa huuhdeltiin ja hiuksensa kammattiin ja hänet puettiin yöasuun.

Vasta kun Aurinkokuningas oli asettunut levolle, saattoivat Ranskan mahtavimmat miehet hengähtää jälleen yhden pitkän ja kuolettavan pitkästyttävän päivän jälkeen.

Asunnot ja virat periytyivät

Kukaan Versaillesissa ei rohjennut laistaa kuninkaallisia rutiineita.

”Hän näki kaiken ja huomasi jokaisen läsnäolijan. Hän pani merkille niiden poissaolon, jotka yleensä olivat paikalla, ja jopa niiden, jotka olivat siellä vain harvoin”, kirjoitti Saint-Simon.

Jos joku livahti Pariisiin viettääkseen siellä hieman omaa aikaa, hän riskeerasi tulevaisuutensa hovissa.

Kaikki pyrkivät pääsemään Aurinkokuninkaan läheisyyteen, missä hyväpalkkaiset virat ja hienolta kalskahtavat arvonimet jaettiin. 

Ne, jotka olivat jo ansainneet paikkansa Versaillesissa, eivät hevillä luopuneet asemastaan. Kaikki hovin virat periytyivät, ministerin virasta alkaen aina suihkulähdeinsinöörin, kuninkaallisen yöastian kantajan, myyränmetsästäjän ja livreepukuisen lakeijan toimiin asti. 

Jos perhe joutui taloudellisiin vaikeuksiin, perheen pää saattoi kuitenkin myydä viran tai toimen sievoisella summalla.

Versaillesin asukkaat pitivät kynsin hampain kiinni myös huoneistostaan Versaillesissa, sillä jopa pahaisin loukko linnassa oli arvostetumpi kuin hienoinkaan asunto missään muualla Ranskassa. 

Niinpä hoviväki sulki silmänsä huonekaluja ja seiniä nakertavilta rotilta ja hiiriltä. 

Lämmittämättömien huoneiden lämpötila laski joskus pakkasen puolelle, mutta silloin piti vain vetäytyä taljojen alle lämmittelemään.

Kun aatelisperhe joutui epäsuosioon ja ajettiin pois linnasta, vapautuneiden tilojen hallinnasta alkoi ankara kamppailu. 

Siinä juonittelussa taitavimpiin kuului Noaillesin suku. Herttuatar Marie-Françoise Noailles sai miehineen 21 lasta, joista jokaisella oli oma asunto palatsissa. 

He asuttivat kokonaisen käytävän, jota alettiin kutsua nimellä Rue de Noailles, ”Noaillesinkatu”.

Ruokakulkuetta tervehdittiin

Hoviväen käyttäytymistä sääteli ankara etiketti. Lattialle ei saanut sylkeä kuninkaan läsnä ollessa, ja kuninkaan kulkiessa ohi kaikkien piti väistyä seinän vierustalle ja kumartaa syvään.

Hallitsijan ateriointikin tapahtui tarkkojen sääntöjen mukaan. 

Ateriat valmistettiin linnan ulkopuolella palvelijoiden tiloissa olevassa keittiössä, josta kymmenen hengen kulkue toi ruuan kuninkaan pöytään. 

Ruoka tuotiin sisään eteläsiivestä, kuljetettiin ylös portaita ja monia käytäviä pitkin ruokasaliin. 

Kulkuetta vastaan tulevan aatelismiehen piti nostaa hattuaan, kumartaa ja tervehtiä vateja kuninkaan aterian ansaitsemalla kunnioituksella.

Kuninkaan aamiainen oli vaatimaton, mutta päivällinen oli mahtaileva tilaisuus, jota seurasi suuri joukko valikoitua hoviväkeä. 

Useimmat katsojista seisoivat, ja vain suosituimmat saivat istua. Istujien arvon näki siitä, istuivatko he nojatuolissa, tuolilla vai jakkaralla.

Tavallisesti kuningas aloitti aterian parilla lautasellisella vihanneskeittoa, jota seurasivat liha, kuten fasaani, peltopyy, lampaanliha ja maalaiskinkku, sekä jälkiruoka ja lopuksi hedelmät ja konvehdit. 

Kumartelevat palvelijat tarjoilivat pitkällä matkalla keittiöstä jo yleensä jäähtyneen ruuan kulta- ja hopeavadeilta. Ruuantähteet palvelijat saivat myydä linnan ulkopuolella.

Monissakaan Versaillesin huoneistoista ei ollut keittiötä. 

Nälkää ei silti tarvinnut yleensä nähdä, sillä Aurinkokuningas velvoitti joukon valitsemiaan aatelisia kutsumaan naapurinsa päivälliselle omiin asuntoihinsa. Ruoka tuotiin kuninkaallisesta keittiöstä, ja kestitettäviä oli yhdellä henkilöllä yleensä 20–30.

Kuninkaalliset häädettiin linnasta

Sekä Aurinkokuningas että hänen seuraajansa tekivät Versaillesiin jatkuvasti muutoksia, ja vuosien mittaan elinolosuhteet palatsissa muuttuivat.

Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1715 Ludvig XIV päätti tehdä jotain linnassa aina vallitsevalle lemulle ja määräsi Versaillesin käytävät puhdistettavaksi virtsasta ja ulosteista kerran viikossa. 

Sekä Aurinkokuninkaan kuolema että uudet hygieniasäännöt saivat Saint-Simonin toivomaan parempia aikoja. 

Hän oli jättänyt uransa armeijassa, kun ei ollut saanut haluamaansa ylennystä, ja oli joutunut siksi kuninkaan epäsuosioon. Ludvig XIV ei sietänyt niskoittelua.

Ludvig XV:n aikana Saint-Simon yritti turhaan palauttaa asemansa, mutta kun hän kuoli vuonna 1755, hän ei ollut enää vuosiin asunut Versaillesissa. 

Hän ei koskaan nähnyt linnan uusia englantilaisia vesiklosetteja, joiden ansiosta Versaillesin ilmanlaatu hieman parani.

Sen sijaan linnan valtasivat uudet hajut, kun 1700-luvun lopulla moniin huoneistoihin tuli kamiina ja pieni keittiö. 

Käytävillä leijuivat nyt ruuankäryt ja tulisijojen savu, ja tiskejä ja ruuantähteitä kasaantui kaikkialle.

Ruuankäryt eivät häirinneet vuonna 1774 valtaan noussutta Ludvig XVI:ta ja hänen puolisoaan kuningatar Marie-Antoinettea

Heidän huoneistoistaan linnan keskiosissa ei puuttunut mitään, ja he piehtaroivat ylellisyydessä aikana, jolloin taloudellinen alamäki suisti tavallisia ranskalaisia köyhyyteen. 

Kansan hädästä välittämättä kuninkaalliset jatkoivat loisteliasta elämäänsä Versaillesissa. 

He tuhlasivat omaisuuksia vaatteisiin, ylellisiin päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta kansa ei enää suostunut katsomaan kuninkaallisten pröystäilyä läpi sormien. 

Yläluokan tuhlailevaisuus kansan kärsiessä nälkää aiheutti suurta suuttumusta kaikkialla Ranskassa ja etenkin Pariisissa, jonka asukkailla ei ollut leipää eikä viljaa syödäkseen.

Ranskan kansa nousi kapinaan kuningasvaltaa vastaan. 

Versaillesin hovi edusti kansalle yhteiskuntaluokkien välistä eriarvoisuutta, ja tuhannet naiset ja miehet marssivat 5. lokakuuta 1789 Pariisista Versaillesiin vaatien leipää kansalle. 

Heinähangoin, kepein, veitsin ja asein varustautunut väkijoukko ryntäsi linnaan ja vaati, että kuninkaan oli ryhdyttävä toimeen hädän lievittämiseksi. 

Kapinalliset pakottivat kuningasperheen mukaansa ja veivät heidät Pariisissa sijaitsevaan Tuileriesin palatsiin.

Versailles oli 107 vuotta ollut Ranskan loistokas vallan keskus, mutta nyt se jäi tyhjilleen. 

Monarkia lakkautettiin vuonna 1792, ja seuraavana vuonna sekä Ludvig XVI että Marie-Antoinette teloitettiin giljotiinilla.

Kuningasparin teloituksen jälkeen eri puolille Pariisia ilmestyi julisteita, joissa ilmoitettiin, että Versaillesin palatsin irtaimisto myytäisiin huutokaupassa.

Vetonauloina mainittiin muun muassa silkkilakanat, hevosenjouhipatjat, sohvat ja nojatuolit, kyntteliköt, fajanssi, peilit ja muut ylellisyystavarat.

Vaikka loisto lähti Versaillesista, linna sai jäädä pystyyn, ja osa huonekaluista palautettiin sinne myöhemmin. 

Nykyään palatsi on yksi Ranskan suosituimmista matkailunähtävyyksistä, jossa käy vuosittain viisi miljoonaa vierailijaa.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme