Mainos

Erikoisartikkeli: Naistoimittaja soluttautui mielisairaalaan ja paljasti, kuinka potilaita kidutetaan hengiltä – mullisti journalismia sekä sairaanhoitoa 130 vuotta sitten

New Yorkin poliisi poimi pelokkaan ja ahdistuneen oloisen Nellie Blyn huostaansa vuonna 1887. Hänet vietiin tuomarin eteen ja siitä lääkäreiden tutkittavaksi. He olivat sitä mieltä, että Bly oli mieleltään sairas ­ja hänet tuli sulkea laitokseen. Kaikki sujui siis Blyn ja hänen työnantajansa suunnitelmien mukaan. 

MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.

Nellie Bly asteli kirjoituskoneiden naputuksen saattelemana torstaina 22. syyskuuta 1887 The New York World -lehden toimituksen halki koputtamaan päätoimittaja John Cockerillin ovea.

23-vuotias Bly oli kulkenut kuukausikaupalla New Yorkin katuja etsimässä töitä toimitta­jana, mutta suurkaupungin lehtien ovet eivät olleet auenneet kunnianhimoiselle neitokaiselle Pittsburghistä.

Toimittajan työtä pidettiin miesten ammattina.

Cockerillin huoneessa Blysta alkoi tuntua, että hänen ­onnensa oli ehkä vihdoin kääntymässä. Päätoimittaja kuunteli kiinnostuneena Blyn ajatuksia vaikka tyrmäsikin ehdotuksen siitä, että Bly matkustaisi Euroopasta Atlantin yli kolmannessa luokassa ja kirjoittaisi omakohtaisesti siirtolaisten rankasta mat­kasta Amerikan ihmemaahan. 

Blyn rohkeus ja seikkailunhalu tekivät kuitenkin Cockerilliin vaikutuksen, ja niinpä hän esitti tälle idean, jota hän oli pohtinut yhdessä lehden visionäärisen omistajan, Joseph Pulitzerin kanssa.

Entäpä jos Bly esiintyisi mielenvikaisena pääs­täkseen kaupungin mielisairaalaan, jonka oloista liikkui ­karmeita huhuja, ja kirjoittaisi sitten paikasta totuuden? 

"Miten saat minut sieltä ulos?" 

– Emme hae mitään sensaatiojuttua. Kirjoita rehellisesti siitä, mitä näet, niin hyvästä kuin pahastakin; anna risuja ja ruusuja tarpeen mukaan ja pitäydy koko ajan totuudessa, Cockerill ohjeisti Blyta. 

– Minua kuitenkin vähän huolettaa tuo sinun jatkuva hymyilysi, hän vielä epäröi.

– En hymyile enää, lupasi Bly, joka oli riemuissaan siitä, että saisi lopultakin tärkeän tehtävän suuresta lehdestä. 

Hän ymmärsi tarvitsevansa kaikki näyttelijäntaitonsa päästäkseen soluttautumaan suljetun laitoksen seinien sisään.

– Saat yrittää. Jos onnistut, se on enemmän kuin kukaan voisi edes toivoa, innostui Cockerillkin, joka uumoili, että The New York Worldillä oli kuin olikin odotettavissaan kaikkien ­aikojen sensaatiotarina.

Bly ei ollut koskaan pelännyt ottaa vastaan haasteita. Hän tiesi, että tässä oli hänen mahdollisuutensa luoda itselleen nimeä sanomalehtimaailmassa. 

Hän ymmärsi kuitenkin myös, että tarjoutuessaan lähtemään vapaaehtoisesti Blackwell’s Islandin saarella sijaitsevaan mielisairaalaan hän joutuisi täysin eristyksiin muusta maailmasta ja alttiiksi ties mille. 

Niinpä riemuun sekoittui myös huolta.

– Jos onnistun pääsemään sinne sisään, niin miten saat minut sieltä ulos? Bly kysyi.

– Sitä en vielä tiedä, vastasi Cockerill.

Nimeni on Nellie Brown – "Nellie tappaa vielä meidät kaikki ennen aamunkoittoa"

Jo seuraavana iltapäivänä Bly kulki Manhattanin tuulenpieksemillä kaduilla resuisissa vaatteissa omien sanojensa mukaan kuin ”köyhä, onneton tyttörukka”.

Bly oli opetellut tuntitolkulla peilin edessä tuijottamaan silmät suurina eteensä näyttääkseen mielenvikaiselta.

Kulkiessaan Second Avenuella hän muisteli kaikkia kuulemiaan kummitustarinoita, jotta hän vaikuttaisi aidosti pelokkaalta.

Kun hän koputti varovasti työläisnaisten asuntolan ovea, hän toivoi kaikin voimin voivansa vakuuttaa muut siitä, että hän oli seinähullu.

– Nimeni on Nellie Brown, Bly esittäytyi, kun asuntolan ovi aukesi. Paikkaa johtanut rouva Stanard otti hänet ystävällisesti vastaan.

Illan mittaan rouva Stanard huomasi, että nuoressa neiti Brownissa oli jotain outoa.

– Mikä sinun on? Onko sinulla suruja tai ongelmia? 

Bly tarttui heti mahdollisuuteen vahvistaa mielikuvaa hulluudestaan ja kertoi pelkäävänsä asuntolan muita naisia.

Hän ei ollut koskaan tavannut henkilöä, joka olisi ollut mieleltään sairas, mutta hän tiesi psyykkisesti sairaiden usein pelkäävän tuntemattomia.

Bly jatkoi esitystään käyttäytymällä hermostuneesti ja vilkuilemalla pelokkaana muita naisia. Yön koittaessa useimmat asuntolan muut asukit jo arastelivat uutta tyttöä.

– Minua pelottaa olla täällä, kun talossa on sellainen hullu, sanoi yksi, ja toinen maalaili kauhukuvia:

– Nellie tappaa vielä meidät kaikki ennen aamunkoittoa. 

Yksi naisista heräsi keskellä yötä omaan huutoonsa nähtyään painajaista, että Nellie Brown puukotti häntä.  

Seuraavat askeleet kohti Blackwell’s Islandia

Seuraavana aamuna rouva Stanard haetutti asuntolaan kaksi poliisia. Hän näytti heille, missä huoneessa Bly nukkui.

– Jos ei hän lähde kanssamme suosiolla, niin vien hänet vaikka väkisin, lupasi toinen poliisi.

Bly saatiin kuitenkin ohjattua kaikessa rauhassa kadulle, missä joukko pikkupoikia juoksi pian huutelemaan silminnähden seinähullulle naiselle.

Rouva Stanard kulki harmistuneena poliisien ja Blyn kanssa lähimmälle oikeustalolle kertomaan tuomarille, mitä oli tapahtunut.

Bly jatkoi näyttelemistä tuomarin edessä. Hän esiintyi ­sekavana ja pelokkaana ja väitti muun muassa olevansa ­kotoisin Kuubasta.

– Tyttö rukka. Hän on hyvin pukeutunut ja kunnon nainen. Hän puhuu täydellistä englantia, ja voisin vaikka lyödä vetoa siitä, että hän on hyvä tyttö, pohdiskeli tuomari, joka empi kovasti, mitä hänen pitäisi tehdä Blylle.

– Täytyyhän jonkun pitää hänestä huolta, tuomari mumisi lähes itsekseen.

– Saarelle hän kuuluu! toinen poliiseista kivahti.

– Voi ei, älkää! Älkää tehkö sitä! Hän on varmasti kunnon nainen, ja se olisi hänelle kuolemaksi! Rouva Stanford huokaisi.

Blyn tehtävän kannalta onnekkaasti tuomari päätti kuitenkin lähettää hänet askeleen lähemmäs Blackwell’s Islandia ja määräsi sekavan neiti Brownin ambulanssivaunuilla Manhattanin Bellevuen sairaalaan. Siellä lääkärit saisivat ­arvioida, mikä olisi neidille parasta.

Kun hevoskärryt saapuivat Bellevuen sairaalan eteen East Riverin rannalle, ambulanssilääkäri käski niitä vastaan tulleen lihaksikkaan miehen viedä Bly mielitautipuolelle. 

Lääkärintarkastus 1800-luvun tapaan

Lihaskimppu tarttui Blyta käsivarresta niin, että koko hänen kehonsa sävähti kivusta, ja kuljetti tätä sairaalan käytäviä pitkin, kunnes he saapuivat mielitautipuolen vastaanotto­tilaan.

Siellä istui jo kolme muuta mielisairaaksi epäiltyä odottamassa tuomiotaan.

Aamupäivä kului, eikä lääkäriä näkynyt. Sen sijaan Blyn luokse tuli sairaanhoitaja, joka kysyi, oliko neiti Brownilla mahdollisesti kolikoita taskuissaan.

– He ottavat ne joka tapauksessa ­sinulta pois, pikku ystäväni, joten voit yhtä hyvin antaa ne minulle, hoita­jatar kuiskasi Blylle. Tämä kuitenkin kieltäytyi antamasta vähiä rahojaan tuntemattomalle naiselle.

Iltapäivällä paviljonkiin saapui lopulta lääkäri. Hän istuutui rauhallisesti Blyn viereen, pyysi tätä näyttämään kieltään ja mittasi tämän pulssin. 

– Mitä teette New Yorkissa? hän kysyi pikaisen tarkastuksen jälkeen.

– En mitään.

– Pystyttekö tekemään työtä?

– No, señor, Nellie vastasi espanjaksi.

– Sanokaahan, oletteko katujen nainen? Tarkoitan, että oletteko antanut miesten elättää itseänne?

– En ymmärrä, mistä te puhutte, Bly vastasi rauhallisesti vaikka olisi todellisuudessa halunnut antaa lääkärille ympäri korvia moisen julkean kysymyksen johdosta.

Bly joutui vastaamaan vielä lukemattomiin muihinkin kysymyksiin, jotka hänen mielestään olivat ”aivan yhtä kelvottomia ja merkityksettömiä”.

Lopulta lääkäri nousi ja kertoi saman tien näkemyksensä hoitajattarelle.

– Selvästi mielisairas. Arvioni mukaan toivoton tapaus. Hänet on sijoitettava jonnekin, missä hänestä voidaan huolehtia, lääkäri sanoi aivan Blyn nenän edessä.

Sillä hetkellä Bly menetti kunnioituksensa lääkäreitä kohtaan.

– Olen vakuuttunut siitä, ettei yksikään lääkäri voi tuolla tavoin arvioida, onko joku mieleltään sairas, Bly kirjoitti myöhemmin.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina 25. syyskuuta, vielä toinenkin lääkäri tarkasti Blyn. Lääkäri kysyi, kuuliko Bly ääniä öisin. Kun tämä vastasi myöntävästi, asia oli selvä: nainen oli hullu, ja niinpä hänet piti lähettää mielisairaalaan Blackwell’s Islandille.

Bly oli onnistunut yhden viikonlopun aikana huijaamaan asuntolan naisia, tuomaria ja kahta lääkäriä ja saanut tarvitsemansa hullun paperit!

Maanantaina 26. syyskuuta Bly ja neljä muuta naista vietiin laivalla pahamaineiselle Blackwell's Islandin saarelle keskellä New Yorkia.

Bly ihmetteli, miten helposti kaikki oli siihen asti sujunut, ja tunsi pienoista voitonriemua astuessaan saaren kamaralle.

Kun riuska mies hetken kuluttua tarttui häntä käsivarresta ja vei hänet saaren ambulanssivaunuun, hän kuitenkin muisti, että hänellä olisi edessään kovia aikoja.

– Mikä paikka tämä on? Bly kysyi mieheltä esiintyen yhä pelokkaana hulluna.

– Blackwell’s Island, hourula, josta et pääse enää koskaan pois, kuului tyly vastaus. 

"En ole sairas enkä halua jäädä tänne"

Hevosvaunut keikkuivat saaren pikkutiellä, ja Bly huomasi matkan varrella olevien nurmikoiden olevan kauniita ja hyvin hoidettuja.

Hänen mielialansa kuitenkin laski, kun hän katseli kanssamatkustajiaan vaunuissa: kaikilla oli edessään epävarma tulevaisuus lukkojen takana.

– Naisraukoilla ei ollut mitään toivoa pikaisesta vapautumisesta. Heille olisi varmasti ollut helpompaa joutua hirsipuuhun kuin tulla haudatuksi elävältä tänne kauhujen keskelle, Bly kirjoitti myöhemmin artikkelissaan.

Vaunujen rullatessa kohti laitoksen pitkiä kivirakennuksia saaren pohjoispäässä Bly päätyi puheisiin toisen tulijan, Tillie May­ardin kanssa.

Tämä oli tervejärkiseltä vaikuttava nuori nainen, mutta lääkärit olivat päätöksensä tehneet. Mayard tiesi yhtä hyvin kuin Bly, ettei heillä olisi juurikaan mahdollisuuksia päästä pois saarelta.

– Kun kerran olemme tänne joutuneet, meidän on vain oltava rauhallisia, kunnes löydämme jonkin keinon.

– Niitä ei tosin juuri ole, koska lääkärit eivät suostu kuuntelemaan minua tai antamaan minulle tilaisuutta todistaa, että olen täysin järjissäni, Mayard totesi ­lakonisesti.

Hän ei voinut ymmärtää, miten psykiatrit olivat voineet julistaa myös Blyn hulluksi.

Sitten vaunut saapuivat perille, ja kaikki hätistettiin laitoksen suureen päärakennukseen.

Sisälle päästyään naiset kuulivat suurten, raskaiden pääovien jysähtävän kiinni takanaan.

Blackwell’s Islandin mielisairaalassa Blylle tehtiin vielä yksi lääkärintarkastus, jossa hänen tilansa todettiin olevan muuttumaton, vaikka hän nyt huomauttikin rauhallisesti:

– En ole sairas enkä halua jäädä tänne.

Lääkäri ei viitsinyt edes kirjata Blyn väitteitä vaan lähetti Blyn oleskeluhuoneeseen, jossa potilaat istuivat kovilla, keltaisilla penkeillä ja tuijottivat kaukaisuuteen.

Huoneessa oli vain epävireinen piano, ei mitään muuta.

– Käytävään! kajahti komento jonkin ajan kuluttua, ja potilaat lähtivät laahustamaan kohti suurta lukittua ruokasaliin johtavaa ovea.

Naiset eivät kuitenkaan päässeet heti sisään vaan joutuivat odottamaan ainakin neljännestunnin oven edessä avoimien ikkunoiden alla, jossa jäätävä syystuuli sai heidät tärisemään kylmästä.

– Miten kauhistuttavan julmaa, Bly kuiskasi toiselle vasta tulleelle naiselle, Anne Nevillelle.

Lopulta ­naiset pääsivät kävelemään parijonossa ruokasaliin, jossa he istuivat pitkille lautapenkeille.

Bly katseli tyrmistyneenä edessään olevaa pöytää, jossa oli pienellä lautasella viisi kuivattua luumua.

Viereisessä kulhossa oli ”vaaleanpunaisehkoa nestettä”, joka oli olevinaan teetä. Lautasen vieressä oli siivu kuivaa leipää, jolla oli vähän voita, mutta ennen kuin Bly ehti kunnolla istuutua, toinen nainen nappasi hänen leipäviipaleensa.

Hän huomasi pian, että luumut olivat syömäkelvottomia, ja antoi nekin pois. Jäljellä oli enää vaaleanpunaista teetä.

Maistettuaan yhden kulauksen Bly luopui myös vetisestä kulhostaan ­janoisemman potilaan hyväksi.

– Sinun on pakko syödä jotain, muuten sairastut. Näissä oloissa sinusta tulee takuulla hullu. Aivot tarvitsevat ravintoa toimiakseen, varoitti Neville. 

"Päälleni heitettiin kolme sangollista kylmää vettä"

Päivän päätteeksi potilaiden tie kulki kylpyhuoneeseen, jossa naisten käskettiin riisuutua.

Kun Bly viivytteli ja vastusteli, pari sairaanhoitajaa tarttui häneen ja repi vaatteet hänen päältään, kunnes hän oli alusvaatteisillaan.

– Näitä ette vie! huusi Bly, mutta siitä ei ollut mitään apua. Hetken kuluttua hän seisoi ilkosillaan muiden tuijottaessa häntä.

Päästäkseen katseilta suojaan Bly hyppäsi paljuun, joka oli täynnä jääkylmää vettä. Vanha mielisairas nainen komennettiin kuuraamaan Blyta.

– Päälleni heitettiin kolme sangollista jääkylmää vettä, joka täytti silmät, korvat, nenän ja suun. Minusta tuntui kuin olisin hukkunut, kunnes he lopulta päästivät minut ja nousin henkeäni haukkoen ja kylmästä täristen paljusta. Sillä hetkellä todella tunsinkin itseni hulluksi, Bly muisteli.

Kylmän veden yhä valuessa Blyn iholla sairaanhoitajat pukivat hänelle koltun, jossa luki ”Mielisairaala B. I. H. 6”. Se tarkoitti, että hän oli nyt potilaana Blackwell’s Islandin mielisairaalassa osastolla 6.

Bly ohjattiin selliin, jossa oli kylmät kiviseinät. Hän aneli Grupe-nimiseltä sairaanhoitajalta yöpaitaa, mutta tämä vastasi vahvalla saksalaisaksentilla:

– Sinä olet nyt julkisessa laitoksessa, eikä täällä voi odottaa saavansa kaikkea haluamaansa.

– Mutta kaupunkihan maksaa siitä, että kohtelette hyvin niitä onnettomia, jotka joutuvat tänne! Bly huusi.

– Täällä on turha odottaa ystävällisyyttä, koska sitä ei tipu! ärähti Grupe ja paiskasi oven kiinni. Bly jäi märkänä ja kylmissään yksin pimeyteen. 

Toisiinsa köytetyt potilaat järkyttivät Blytä

Herätys oli aamulla kello 5.30. Sairaanhoitaja avasi ikkunan niin, että aamun kylmyys puhalsi suoraan sisään. Bly ei ollut saanut juurikaan nukuttua muiden potilaiden huudoilta.

Kun Bly katseli aamupalalle pääsyä odottavia potilaita, hänen oli vaikea erottaa samanlaisiin kaapuihin puettuja naisia toisistaan.

Lopulta hän kuitenkin tunnisti kanssaan saarelle saapuneen Tillie Mayardin tämän lyhyestä tukasta.

–  Miten nukuit kylmän kylvyn jälkeen? Bly kysyi päästyään uuden ystävänsä luo.

–  Olin jäätyä kylmyydestä, enkä saanut nukuttua kaikessa tässä metelissä. Tämä on kauheaa. Hermoni olivat kireällä jo ennen tänne tulemista, ja minä pelkään, etten kestä täällä, Mayard huokaili.

Sitten naiset pääsivät ruokasaliin, jossa heitä odotti kupillinen kylmää teetä ja kulhollinen vastenmielistä kaurapuuroa.

Bly yritti pyytää hoitajilta lisää vaatteita, jotta potilaat eivät paleltuisi kuoliaaksi lämmittämättömissä rakennuksissa, mutta hän sai vastaukseksi vain ylimielisiä katseita.

Vaatteiden sijaan potilaille lykättiin jonkin ajan kuluttua kouraan harjat ja rievut, jonka jälkeen heidät komennettiin siivoamaan paikkoja ja kuuraamaan lattioita, mikä lämmitti edes hieman.

– Olin luullut, että työntekijät pitävät laitoksen siistinä potilasraukkoja varten, mutta ei. Potilaat tekevät kaiken itse – he joutuvat jopa siivoamaan sairaanhoitajien makuuhuoneet ja pesemään heidän vaatteensakin, Bly kirjoitti.

Potilaat hoitivat myös laitoksen kauniit nurmikot. Muuten he pääsivät ulos vain tiukasti valvotuilla kävelyillä silloin kuin henkilökunta niin päätti, eikä silloin astuttu nurmikoille tai nautiskeltu auringonpaisteesta.

Pahiten sairaat, itsemurhahakuiset ja väkivaltaisimmat potilaat vietiin päivittäisille kävelyille jonossa toisiinsa nahkavöillä ja naruilla sidottuina.

–  Voi hyvä Jumala! Eihän tuollaista voi edes katsella, Anne Neville kauhisteli Blylle heidän nähdessään toisiinsa köytetyt potilaat.

Loppupäivän Bly ja muut potilaat vain istuivat oleskelu­huoneessa tuijottaen kaukaisuuteen. Tylsyyden katkaisi ainoastaan päivällinen, mutta säälittävä annos ei juuri muuten ollut kenellekään hyväksi.

– Oli sydäntä särkevää nähdä potilaiden tulevan yhä sairaammiksi. Neiti Tillie Mayard voi niin huonosti jo yhden suupalan jälkeen, että hänen oli rynnättävä pois pöydästä, ja sitten hän sai melkoisen läksytyksen noustuaan kesken kaiken luvatta paikaltaan. Jos potilaat valittivat ruuasta, heitä vain komennettiin sulkemaan suunsa, Bly kertoi.

Vaikka potilaat kärsivät surkeasta ruuasta ja nälästä, hen­kilökunta herkutteli usein meloneilla, viinirypäleillä, lihalla ja tuoreella leivällä.

Ruokailun jälkeen potilaat komennettiin jälleen istumaan oleskeluhuoneen koville penkeille aina nukkumaan­menoon asti.

Jokainen tunti oli kärsimystä. Naiset eivät saaneet lupaa viihdyttää itseään edes kirjoilla.

Vietettyään vasta yhden vuorokauden laitoksessa Bly oli jo täysin vakuuttunut siitä, että oleskelu Blackwell’s Islandilla oli potilaille vain haitaksi. 

Hoitajat nauravat ja kiduttavat potilaita

Päivien kuluessa ja kolean syysilman nujertaessa viimeisenkin elämänhalun potilaista Blyn tuohtumus Blackwell’s Islandin oloja kohtaan sen kuin kasvoi.

– Kuulin lähes joka yö erään vanhemman naisen valittavan kylmyydestä ja pyytävän Jumalalta, että hän saisi kuolla, Bly kertoi öistä sairaalassa.

Hän järkyttyi huomatessaan, etteivät neiti Grupe ja muut hoitajat villa-­alusvaatteissaan ja topatuissa takeissaan osoittaneet minkäänlaista myötätuntoa vanhalle palelevalle potilaalle.

– Mitä te teette? Minun on kylmä, niin kovin kylmä. Miksi ette voi vain antaa minun maata sängyssä tai antaa minulle huopaa? nainen aneli, kun työntekijät pakottivat hänet istumaan oleskeluhuoneen penkillä.

Joka kerta kun nainen yritti paneutua penkille pitkäkseen, hoitajat ryntäsivät nostamaan hänet pystyyn.

Lopulta neiti Grupe istui naisen vyötäisille ja painoi kylmät kätensä vanhuksen niskaan ja vaatteiden alle niin, että tämä haukkoi henkeään ja huusi. Grupe ja muut työntekijät nauraa ­räkättivät.

Kaiken kukkuraksi julma saksalaishoitaja teki saman vielä uudestaan.

Oli aivan tavallista, että työntekijät ilkkuivat potilaiden kärsimyksille. Potilaita ärsytettiin usein aivan tahallaan, ja myös rankempi väkivalta ja suoranainen kidutus olivat saarella päivittäistä.

Eräänä päivänä Bly seurasi kasvavan kauhun vallassa, kuinka ylihoitaja Grady alkoi tahallaan ärsyttää nuorta Urena Little-Page -nimistä potilasta.

– Lääkärit sanovat, että olet 33- etkä 18-vuotias, Grady sanoi ilkeä kiilto silmissään, sillä hän tiesi potilaan olevan hyvin herkkä iästään.

Tämä alkoi ensin huutaa ja puhkesi sitten voimakkaaseen nyyhkytykseen. Kun itku ei loppunut saman tien työntekijöiden käskystä, hoitajat löivät häntä kasvoihin ja vartaloon.

– Se sai naisraukan itkemään entistä enemmän, joten häntä alettiin kuristaa kaulasta. Kyllä, he yrittivät tosiaan kuristaa hänet. He raahasivat hänet toiseen huoneeseen, ja kuulin hänen kauhunhuutojensa muuttuvan tukahtuneeksi valitukseksi. Hän palasi oleskeluhuoneeseen vasta usean tunnin jälkeen, ja erotin koko loppupäivän ajan heidän ­sormiensa jättämät jäljet selvästi hänen kaulallaan, Bly ­kir­joitti näkemästään.

Saaren pahin paikka – The Lodge

Bly valitti toistuvasti sekä lääkäreille että hoitajille potilaiden julmasta kohtelusta, mutta parannuksia ei tapahtunut.

Onnekseen häntä ei sentään siirretty laitoksen hankalimmille tapauksille varattuun paikkaan nimeltä ”The Lodge”.

– Se on saaren pahin paikka. Se on suorastaan saastainen, ja lemu on kammottava, kuvaili pahamaineisella osastolla ollut Bridget ­McGuinness, jolta oli jopa murtunut kylkiluita osaston hoitajien kovassa käsittelyssä.

Vielä pahemmin kävi eräälle sievälle nuorelle naiselle, joka oli tuotu The Lodgeen McGuinnessin ollessa siellä. ­

McGuinness näki heti, että nuori nainen oli kuumeinen ja tuskin toipuisi osaston epäinhimillisissä oloissa saastan ja rottien keskellä.

Kun sairas nainen vastusteli joutumistaan osastolle, henkilökunta raahasi hänet lopulta kylpyhuoneeseen, missä häntä lyötiin, hänet riisuttiin alasti ja häntä pidettiin juok­sevan jääkylmän veden alla.

Sen jälkeen hänet vain paiskattiin sänkyynsä läpimärkänä ja kylmästä ja kuumeesta tärisevänä.

– Aamulla tyttö oli kuollut. Lääkärit sanoivat, että hän kuoli kouristuksiin. Tapauksen osalta ei ryhdytty mihinkään toimiin, McGuinness kertoi Blylle.

Bly alkoi olla jo epätoivoinen kaikkien kauheuksien keskellä, joita hän itse näki ja joista hän kuuli muilta potilailta.

– Kirosin salaa mielessäni kaikki lääkärit, sairaanhoitajat ja julkiset laitokset.

"Minä lähden nyt kotiin"

Keskiviikkona 5. lokakuuta Bly oli potilaiden päivittäisellä kävelyllä, kun hänet vedettiin sivuun, sillä hänelle oli vieras.

The New York Worldin juristi oli saapunut ja kertonut laitoksen johtajille, että ”neiti Brownin” ystävät olivat tarjoutuneet ottamaan tämän huostaansa.

Blackwell’s Islandille joutuneiden ainoa toivo päästä koskaan pois saarelta oli se, että sukulaiset tai tuttavat lupautuivat huolehtimaan heistä.

Laitos oli tyytyväinen päästessään naisista eroon, joten Bly päästettiin ilomielin juristin mukaan.

– Hyvästi, minä lähden nyt kotiin, Bly sanoi uusille tuttavilleen ja lähti huonoa omaatuntoa potien muiden jäädessä elinikäiseen vankeuteensa jumalanhylkäämällä saarella.

– Kuljin heidän ohitseen kohti vapautta ja elämää, ja jouduin jättämään heidät kuolemaakin pahemman kohtalon kouriin. Kymmenen päivän ajan olin ollut yksi heistä. Tuntui erittäin itsekkäältä jättää heidät sinne tuskiensa keskelle, ja hetken tunsin ylevää tarvetta jäädä auttamaan heitä myötätunnollani ja läsnäolollani. Sitä kesti kuitenkin vain hetken, sillä kalterit olivat auenneet minulle, ja vapaus tuntui minusta nyt suloisemmalta kuin koskaan aiemmin.

Artikkeli julkaistaan - "Kaikkia Blackwell's Islandin asukkaita ei voitu pelastaa"

Bly ei voinut auttaa Blackwell’s Islandin potilaita saarella, mutta nyt hän riensi heidän avukseen julkisuuden avulla.

Jo 9. lokakuuta eli vain neljä päivää Blyn kotiinpaluun jälkeen The New York World julkaisi hänen ensimmäisen artikkelinsa aiheesta.

Se oli otsikoitu ”Laitoksen kaltereiden takana”, ja hän varoitti heti johdannossa kuvailevansa siinä muun muassa kylmien kylpyjen ja julmien hoitajien terroria sekä muuta potilaiden säälimätöntä kohtelua.

– Blackwell’s Islandin mielisairaala on ihmiselle kuin rotanloukku. Sinne joutuu helposti, mutta sinne kerran päädyttyään sieltä on mahdoton päästä pois, Bly kirjoitti.

Hän arvosteli sitä, kuinka ylimalkaisesti lääkärit tekivät tutkimuksiaan päättäessään naisten loppuelämän kohtalosta, ja kauhisteli lukkojen taakse joutuneiden potilaiden epäinhimillistä kohtelua.

Seuraavana sunnuntaina julkaistiin Blyn toinen artikkeli, ja newyorkilaiset jonottivat lehtikioskeilla saadakseen sen käsiinsä.

Jopa kilpailevat lehdet kirjoittivat aiheesta palstatolkulla ja ylistivät Nellie Blyta seuraavana suurena tähtitoimittajana.

Ensimmäistä kertaa naispuolinen toimittaja nousi koko New Yorkin puheenaiheeksi.

– Hänellä on edessään loistava tulevaisuus, julisti The New York Worldin omistaja Joseph Pulitzer, joka palkkasi Blyn vakituiseen toimituskuntaansa.

Kaksi kuukautta myöhemmin hän antoi Blylle tehtäväksi kirjoittaa vielä kirjan kokemuksistaan Blackwell’s Islandilla, kun lehdet oli myyty loppuun, mutta tiedonjanoisia lukijoita riitti.

Blyn artikkelit ravistelivat New Yorkin poliitikkoja niin, että kun Bly palasi tutkimuskomitean kanssa laitokseen, siellä olikin jo tehty irtisanomisia ja parannuksia.

– Sen jälkeen, kun neiti Brown lähti täältä, kaikki on muuttunut. Sairaanhoitajat ovat paljon ystävällisempiä, ja me saamme tarpeeksi vaatteita. Lääkärit tapaavat meitä usein, ja ruoka on parantunut, kertoi Anne Neville, joka tunsi Blyn vain nimellä Brown.

Bly oli kuitenkin toimittajana luonnostaan epäluuloinen ja pelkäsi, että hänen entiset potilastoverinsa oli ehkä vain pakotettu kaunistelemaan totuutta.

Hänen epäilyksiään vahvisti, kun hän näki vierailullaan myös Tillie Mayardin, joka ei todellakaan näyttänyt siltä, että asiat olisivat hänen kohdallaan parantuneet.

Hän vaikutti päinvastoin olevansa paljon huonommassa kunnossa kuin mitä hän oli ollut Blyn lähtiessä saarelta.

Blyn oli pakko hyväksyä, että kaikkia Blackwell’s Islandin asukkaita ei voinut pelastaa. Hänen ansiostaan potilailla oli nyt kuitenkin huomattavasti paremmat mahdollisuudet säilyä edes hengissä.

Jälkikirjoitus

Nellie Blyn artikkelit eivät korjanneet kaikkea, mutta ne vaikuttivat mielisairaanhoitoon New Yorkissa. Jo vuoden 1887 lopussa poliitikot myönsivät miljoona dollaria ylimääräistä kaupungin sairaaloille ja laativat uudet säännöt laitoksiin suljettujen kohtelusta. Nellie Blyn kymmenen päivää mielisairaalassa eivät menneet hukkaan.

Lue myös:

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot