Mainos
Mainos

Mikä mättää Ranskanmaalla? MTV Uutisten analyysi presidenttiä valitsevasta EU:n mahtimaasta

Angst. Tai kun Ranskassa ollaan – Crise identitaire! Déclin national! Malaise! Ranska voi pahoin, ainakin niiden mielestä, joiden mukaan Ranskalla on identiteettikriisi, maa on alennustilassa, kansallinen ahdistus.

Ranskalaiset ovat tympääntyneitä poliitikkoihinsa. Moni katsoo, että he ovat elämästä vieraantuneita eliittikoulujen kasvatteja ja syyllisiä maan tuuliajoon. Kolmasosa uhkaa jättää äänestämättä.

Työttömyys ja nuorisotyöttömyys koettelevat. Mielissä jäytää tunne siitä, että ranskalaisuus on uhattuna – oikeistolle erityisesti siirtolaisuuden muodossa, vasemmistolle hädänalaisille ovia auki pitävän vapaamielisyyden katoamisena.

Charlie Hebdo, Bataclan, Nizza. Jihadistien terrori-iskut osuivat syvälle ranskalaisten psyykeen. Väkivalta ei suinkaan ole tavatonta maan historiassa (tai sen entisissä siirtomaissa), mutta ensimmäistä kertaa aikoihin pelko silmittömästä, sattumanvaraisesta ja sadistisesta väkivallasta kuristaa sydämiä.

Terrorismi ei kukista Ranskaa

Terrori-iskut eivät kukista Ranskaa. Ne eivät romahduta monipuolista taloutta ja monimuotoista yhteiskuntaa.

Terrori kuitenkin yhdistyy Ranskassa tunnetasolla sellaisiin tosiasioihin, joille länsimaisessa liberaalissa demokratiassa ei vain löydy yhtä ainoaa ratkaisua - siirtolaisuuteen ja uskontoon (käytännössä islamiin).

Ranska on ollut pitkään maahanmuuttajien ja sortovaltaa pakenevien ihmisten turva. Muualta Euroopasta, Aasiasta, Afrikasta.

Vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen ranskalaiset riitelivät katolisen kirkon asemasta. Kirkko hävisi maallisuudelle ainakin muodollisesti vuonna 1905, kun parlamentti hyväksyi laïcité-lain. Valtiosta tuli virallisesti maallinen, eikä uskonto saanut enää näkyä julkishallinnossa.

Uskonto ja siirtolaisuus ovat erottamattomasti Ranskaa, ja ne ovat liian monimutkaisia asioita vain lakipykälin hallinnoitaviksi. Mutta mitkä ovat ne muut keinot? Hyvät, punnitut neuvot ovat kalliit, ja niitä soisi ehdokkaiden näissäkin vaaleissa äänestäjille tarjoavan.

Muutos muutti Ranskankin

Mutta maailmalla jyllää myös muutoksia, joihin Ranska tai mikään muukaan valtio ei voi yksin suvereenisti vaikuttaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Ranska alkoi nousta. Kolme vuosikymmentä vahvaa talouskasvua rakensi hyvinvoinnin. Tehtailta lähtivät maailmalle Rellut ja Sitikat, kiitos osin myös miljoonien siirtotyöläisten. Nuo Les Trente Glorieuses loivat uskoa tulevaisuuteen, Algerian ja Indokiinan verisistä sodista huolimatta.

Mutta. Rahoitus- ja muut markkinat ovat nykyään avoimet ja globaalit. Uusi teknologia tuo syvää epävarmuutta työhön ja tuloihin. Tuotantorakenteiden muutokset ovat sulkeneet tehtaita ja kaivoksia. Kokonaisia alueita on jäänyt ruostumaan. Kun on halvempaa teettää tavara Aasiassa kuin Alsacessa, tehdas ei noin vain palaa Alsaceen.

Robotisaatio siis tulee, ja se koskettaa kaikkia. Menneisyyttä sen sijaan on Ranskan maailmanvalta. Haamukipu tuntuu yhä sotilaallisen, poliittisen ja kulttuurisen suuruuden hiipumisesta – tuttu oire muuten Englannin kanaalin pohjoispuolellakin.

Kansallismielisten on vaikea niellä Saksan ykkösasemaa EU:ssa, vaikka vuonna 1951 Euroopan teräs- ja hiiliyhteisön pohjalta lähdettiin rakentamaan yhdessä Länsi-Saksan kanssa vaurauden ja rauhan Eurooppaa. Ranska myös sai painettua sinettinsä nykyisen EU:n rakenteisiin.

Jakautunut maa

Ranskassa toki katsotaan eteenpäin, mutta ilmassa on myös paljon nostalgiaa. Silloin kun Pariisi oli vielä Pariisi ennen epämääräisiä esikaupunkeja, supermarketit eivät olleet nielleet idyllisiä kulmakauppoja, maaseutukin oli elävämpi.

Ranskassa on monia osittain lomittuvia jakolinjoja: kaupunki – maaseutu ja rappeutuvat entiset teollisuusalueet, vapaakauppa – protektionismi, maallistuneet – uskonto, konservatiivit – edistykselliset, EU - EU:n vastustajat, oikeisto – vasemmisto, perinteiset puolueet – kansanliikkeet ja muut henkilökeskeiset organisaatiot, perinteinen media – sosiaalinen media.

Ranskassakin äänestäjät siirtyvät puoluekentän laidalta toiselle. Puolueuskollisuus on liudentunut. Aitoon ranskalaiseen tyyliin intellektuellit ovat huolissaan Ranskan poliittisesta tilasta. Sanovat, että politiikasta on tullut puolueiden esittämien ideoiden toteuttamisen sijaan tunteikasta henkilöpintaa äärioikeiston Marine Le Penistä keskustaliberaaliin Emmanuel Macroniin.

Mutta miten vetosikaan ihmisiin toisen maailmansodan jälkeen natsi-Saksaa vastustaneen Vapaan Ranskan johtaja, kenraali Charles De Gaulle, nykyisen 5. tasavallan isä. Hänen mukanaan syntyi kokonainen poliittinen suuntaus gaullismi, joka korosti Ranskan riippumatonta asemaa maailmassa.

Älymystö valittaa osaansa

Älymystö moraalipohdintojen majakkana on lähes kadonnut. He eivät kohtaa somen toisenlaista maailmaa ja tajuntaa. Ja siellä somessa vaalejakin käydään kiihkeästi. Ranskalaisia ei enää opasteta kirjoituksilla viikkolehtiin ja tv:n keskusteluohjelmissa. Vaikuttaminen on vaikkapa tasa-arvoista keskustelua ja jalkautumista lähiöihin. Jean-Paul Sartren ajat ovat nostalgiaa.

Kulttuurinen, talouden ja teknologian murros koettelee identiteettiä. Muutos on nopea, ja se on liukas kuin Marseille-saippua. Siksi se ahdistaa ja lisää myös muukalaiskammoa. Syytä on kuitenkin olla huolissaan esikaupunkien jihadistisaarnaajista.

Ranska ei ole katuojassa

Mutta ei Ranska katuojassa ole. Ilman sitä EU:ssa ei tapahdu mitään, ja maan asema vahvistuu Britannian lähtiessä unionista.

Ranska on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, ydinasevalta, ja se mielellään näyttää asevoimaansa Välimerellä ja Lähi-idässä. Ranskan asema Länsi-Afrikassa on taas vahvistumassa (toinen asia on, pitävätkö länsiafrikkalaiset siitä).

Ranskalla on laaja taloudellinen pohja. Se on korkean teknologian maa, joka vetää sijoituksia ja start up -yrityksiä. Ranskan kieli on yhä käypä pehmeän vallankäytön väline. Ranskalainen keittiö, muoti ja kulttuuri ovat arvossaan, niissä pysyy de luxe -leima maailmalla.

Ranskalla on pitkä historia alueellisine kulttuureineen. Linnoja ja kirkkoja, taide, tiede, ja urheilu. Jeanne d’Arc, Réne Descartes, Eugène Delacroix, Louis Pasteur, Catherine Deneuve ja Zinedine Zidane. Ranska houkuttelee kymmeniä miljoonia turisteja. Eivät he kaikki voi matkata sinne vain paremman vaihtoehdon puutteessa.

Pariisi ei ole brändi. Se on enemmän, yksi maailman tunnetuimmista paikoista, symboli. Siksi terroristit iskivät siellä. Mutta ihmiset palasivat kahviloihin istumaan. Vapaata elämänmuotoa ei kukisteta.

"Me katkoimme kauloja"

Äänestäjät ovat ärtyisiä. Politiikantutkija Pascal Perrineau totesi äskettäin eräässä lehtihaastattelussa näin: "Ei pidä koskaan unohtaa, että ranskalaiset ovat kansa, jotka katkoivat kauloja. Me teimme niin, oikeasti."

Niin tekivät, kuten 1789 vallankumouksessa ja sitä seuranneessa Robespierren, Saint-Justin ja kumppaneiden johtamassa terrorissa. Vallankumous jätti myös reseptin, jonka soisi yhä olevan menulla: Liberté, égalité, fraternité. 

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme