Mainos
Mainos

Kommentti: Muse oli pitkään sietämätöntä ulinaa – nämä kolme hetkeä muuttivat kaiken

Muse oli pitkään vain sietämätöntä Radiohead-apinointia, täysin turhaa kikkailua ja instrumenttionanointia.

Vuosi 1999. Lupaavaksi brittitrioksi monissa musiikkimedioissa hehkutettu Muse julkaisi ensimmäisen singlensä nimeltä Sunburn.

Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran sen julkaisun aikoihin Radiomafialta. Laulaja Matthew Bellamy kuulosti siltä, että hän yritti matkia Radioheadin laulaja Thom Yorken laulutyyliä – epäonnistuen siinä totaalisesti. Tai ainakin ärsyttävästi.


En voinut sietää Sunburnia. En voinut sietää Musea. Bellamyn laulu kuulosti Yorken sydänverisen ja ihon kananlihalle väkisin saavan tulkinnan rinnalla muoviselta ininältä. Olin mielipiteessäni satavarma yhtyeen kahden ensimmäisen levyn (Showbiz, 1999, ja Origin of Symmetry, 2001) ajan.

Elämääni mahtui vain yksi brittiläinen ulisija, ja sen paikan oli vallannut edellä mainittu Thom Yorke.

Sitten kuulin kaksi kappaletta, jotka saivat tiukan mielipiteen muuttumaan. Ne hetket, jotka ovat saaneet minut lopulta pitämään Musesta, ovat olleet oikeastaan biisikaksikkoja, joiden myötä olen alkanut ymmärtää yhtyettä ja jopa pitää siitä.

1) New Born ja Plug In Baby (2001)

Kun suosikkiulisija Thom Yorken johtama Radiohead oli julkaissut vuonna 2003 hieman vaisun Hail to the Thief -albumin, tuntui siltä, että omaan musiikinkulutusuniversumiin mahtuisi jotain uutta.

Kuulin radiosta arkiaskareiden parissa puuhaillessa kappaleen nimeltä New Born enkä aluksi uskonut esittäjän olevan sietämättömien bändien luokkaan jo pysyvästi sijoittamani yhtyeen nimeltä Muse.


Jotain oli kuitenkin muuttunut. Matthew Bellamyn ulina oli edelleen paikoin sietämätöntä, mutta yhtyeen soitto oli aiempaa suoraviivaisempaa ja instrumenttionanoinnin määrä vähentynyt.

Tai siltä se ainakin tuntui.

Pian kuulin myös toisen kappaleen, joka vahvisti asiaa jonkin verran: Muse on siirrettävä pian pois sietämättömien bändien kategoriasta.

Tuon kappaleen nimi oli Plug In Baby, biisi, joka oli vielä suoraviivaisempi ja jopa näennäisessä yksinkertaisuudessaan (onhan biisin kitarariffissä yksinkertaisuudesta pitäville aivan riittämiin kikkailua) melko tarttuva.


2) Time Is Running Out ja Stockholm Syndrome (2003)

Vuonna 2003 sietämätön ulina ei enää ollutkaan yhtään sietämätöntä. Musen kolmas studioalbumi Absolution ei ollut väkivahva kokonaisuus, mutta yksittäiset kappaleet levyllä tekivät ison, ison vaikutuksen.

Time Is Running Out vakuutti ensin kaikessa pidättelevässä angstisuudessaan. Jos jossain kappaleessa on räjähtävä kertosäe, niin tässä.


Vaikka Absolution ei kokonaisuutena vakuuttanutkaan, Musen kappaleiden tekstit alkoivat kiinnittää huomiota: teemat, kuten poliittinen epäjärjestys, ympäristön kuormitus ja scifimäiset viittaukset eivät olleet niitä tavallisimpia rock-kappaleiden aiheita.

Bellamyn välillä massiiviseksi yltyvä kitarariffittely alkoi sekin tuntua perustellulta. Stockholm Syndrome teki myös ison vaikutuksen Time Is Running Outin rinnalla.


3) Starlight ja Knights of Cydonia (2006)

Neljännellä levyllään Black Holes & Revelations (2006) esittäytyi entistäkin suoraviivaisempi ja radioystävällisempi Muse. Starlight tuntui häpeilemättömän hittihakuiselta, mutta niin tuntui myös moni muu albumin kappaleista.


Knights of Cydonia sen sijaan oli aivan uutta Musea. Yhtye veti niin kappaleen musiikkivideolla kuin kappaleessa itsessään musiikillisesti kaiken tietoisesti niin sanotusti överiksi.

Vuonna 2006 oli hienoa huomata, että Knights of Cydonian kaltainen outous, joka yhdistelee scifiä, westerniä ja tyylipuhdasta laukkakomppia, voi nousta maailmanlaajuisesti isoksi hitiksi.


Tuon kolmannen käännekohdan jälkeen oli myönnettävä, että parhaimmillaan Muse on erittäin kova bändi.

Albumitasolla se on osunut lähemmäs täysosumaa vuoden 2003 Absolution-levyllä, ja vaikka sietämätön ulina onkin vaihtunut täysin siedettäväksi ja omassa musiikkimieltymysmaailmassa on nykyään tilaa useammallekin brittiläiselle ulisijalle, Muse on nimenomaan yksittäisten hienojen hetkien yhtye.

Tuon mainitsemani kolmannen käännekohdan jälkeen Muse on julkaissut useita hienoja singlejä, kuten vuoden 2009 hitin The Resistance ja vuoden 2012 diskofunk-hassuttelun Panic Station, mutta esimerkiksi viime kesänä julkaistulta Drones-albumilta en osaa googlailematta nimetä yhtään kappaletta. Muse ei ole levybändi.



Niin siinä vaan todella kävi, että mieli muuttui. Sietämätön Radiohead-apinointi muuttui paikoin helposti lähestyttäväksi avaruusrockiksi, jossa on silti edelleen paljon pureskeltavaa.

Hyvälle ulinalle on aina paikkansa, ja jos soitinonanointi on perusteltua, sitäkin jaksaa kuunnella. Ja kuten ylläoleva Panic Station osoittaa, yhtye osaa myös nauraa itselleen. Samaa todisti lavashow'n osalta täydellisen yliampuva keikka Helsingin Olympiastadionilla heinäkuussa 2013.

Muse ei siis ole levykokonaisuusbändi, vaan se on keikkabändi. Yhtye, joka kannattaa nähdä paikan päällä livenä, jos mahdollista.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme