Mainos

Yhden miehen projektista kasvoi bändi – Pariisin Kevään Arto Tuunela ei haikaillut lavoille: "Olimme sopineet, ettei keikkoja tule"

Arto Tuunela muistelee laajassa haastattelussa vanhoja, pohtii sosiaalisen median merkitystä, puhuu luovuudesta ja kertoo toivovansa Pariisin Kevään tekevän seuraavaksi jotain täysin uutta.

Muun muassa Tämän kylän poikii-, Kesäyö- ja Pikku Huopalahti -hiteistä tunnettu rock-yhtye Pariisin Kevät syntyi yhden miehen studioprojektina vuonna 2006.

Pariisin Kevät ei jäänyt lopulta kuitenkaan pelkäksi projektiksi. Keikkalavoilla yhtye nähtiin ensimmäisen kerran kesällä 2010 Joensuun Ilosaarirockissa ja siitä alkaen yhtye on tasapainoillut valtavirtasuosion kynnyksellä.

Pariisin Keväällä on maine vahvana keikkabändinä. Yhtye esiintyi elokuun viimeisenä viikonloppuna kahtena iltana Helsingin ikonisella Tavastia-klubilla. Molemmat keikat olivat loppuunmyytyjä.


Tämän artikkelin kirjoittaja on nähnyt Pariisin Kevään keikalla vuodesta 2010 lähtien lukuisia kertoja mitä erilaisimmissa mielentiloissa ja tilanteissa. Festareilla jonkin toisen keikan ollessa jo pian alkamassa. Kavereiden kanssa samalla jutellessa. Toiseen ihmiseen ihastuneena nojaillen. Iloisena. Surullisena. Vihaisena. Haikeana.

Pariisin Kevät -yhtyeen nokkamies Arto Tuunela esitti Matkalla sun luo -kappaleen Linnanmäen huvipuiston maailmanpyörässä Helsingissä 18. heinäkuuta 2017. Katso livetaltiointi artikkelin alussa!

Tavastialla oli ilo huomata yhtyeen olevan parhaimmillaan edelleen yksi Suomen parhaita liveyhtyeitä. Jos valtavirtasuosio vielä odottaakin, Pariisin Kevät on konserteissaan aiheuttamansa hurmoksen perusteella ilmiö.

Mies, jonka projektina Pariisin Kevät 11 vuotta sitten alkoi, on helsinkiläinen muusikko Arto Tuunela.

MTV.fi tapasi sittemmin kokonaiseksi yhtyeeksi kasvaneen Pariisin Kevään keulahahmon ja laulajan kanssa Helsingin Linnanmäen huvipuistossa miehen 38-vuotissyntymäpäivänä heinäkuussa.

Helsingissä vuonna 1979 syntynyt Tuunela ei muista aikaa, jolloin hän ei olisi ollut kiinnostunut musiikista.

– Ensimmäiset musiikilliset muistikuvat liittyvät tietysti lastenlauluihin. Mutsi ja faija ostivat jotain lastenmusiikkia vinyylilevyillä, mutta jo tosi nuorena kiinnostuin Kissistä. Jos jonkun bändin ottaa pikkupoikana omakseen, siis niin nuorena, ettei oikeasti tajua, mitä se oikeasti edes on, se on aika todennäköisesti nimenomaan Kiss, Tuunela sanoo.

– Olisinkohan ollut kuusivuotias, kun joku kaveri sanoi päiväkodissa, että Kiss on kova juttu. Sitten pitikin mennä mutsin kanssa Sokokselle ostamaan bändin levyjä. Siinä vaiheessa rock’n’roll astui elämääni.


Tuunela muistelee, että ala-asteikäisenä musiikkimaku painottui nimenomaan raskaaseen rockiin. Hän muistelee lämmöllä nuoruudessa suuren vaikutuksen tehneitä niin sanottuja rock-kukkoja.

– Heidän habituksensa oli jotain ihan eri luokkaa. Ei ollut pienintäkään ajatusta siitä, että olisin halunnut näyttää samalta kuin vaikkapa Guns N' Rosesin Axl Rose tai Kissin Paul Stanley. He olivat jostain ihan toisesta maailmasta. Nykyään skidit näyttävät aivan samalta kuin esimerkiksi EDM-tähdet. Jengillä on samanlaiset vaatteetkin kuin idoleillaan.

– Kiss ja Iron Maiden tajusivat sen kaikista tärkeimmän asian: mikä voisi kiinnostaa pikkupoikaa enemmän kuin hirviöt? Nuo yhtyeet ovat olleet hyviä markkinoimaan omaa tuotettaan.


Arto Tuunela on sitä ikäluokkaa, joka on raapustanut ja piirrellyt luokkahuoneiden ja pulpettien pintoihin eri metalliyhtyeiden, kuten suomalaisen Stonen ja heavy-legenda Metallican logoja.

– Puhuimme juuri keikkareissulla levynkansien logoista. Esimerkiksi Metallican Master of Puppetsin (1986) kansi, se herätti valtavasti mielenkiintoa. Kansiin liittyi tiettyä mystiikkaa, joka on kadonnut netin ja sosiaalisen median myötä. Skidinä, jos halusi jotain tietoa, sitä piti oikeasti kaivaa esimerkiksi musiikkilehdistä ja lukea levyjen kansitekstejä sanakirja kädessä, Tuunela muistelee.

– En halua kuitenkaan sanoa, että kaikki on nykyään liian helposti saatavilla. En tahdo asennoitua niin, että ennen kaikki oli hyvin ja nykyään kaikki on paskaa. Se on vain erilaista.

Tuunela pitää suuressa arvossa musiikissa sitä, että kuulijalle ei anneta kaikkea valmiina tarjottimella, vaan tietty mystisyys säilyy. Hän pitää kuitenkin tärkeässä asemassa niin markkinointi- kuin tiedotusvälineenä olevaa sosiaalista mediaa hyvänä asiana.

– Tuntuu kivalta tajuta, että jengi oikeasti seuraa. Se on aika reaaliaikaista toimintaa, mutta silloin, kun tekee musiikkia, säveltää tai on studiossa ja joku levy-yhtiöstä muistuttaa, että pitäisi muistaa päivittää somea, silloin se (sosiaalinen media) tuntuu tosi vaikealta asialta. Sitä musiikin tekemistä ei haluaisi päästää yhtään julkisuuteen.

– On mielestäni olennaista, että hommassa on jotain mystiikkaa mukana. On tärkeää sekä yleisölle että artistille itselleen, että musiikin esittäminen, tekeminen tai esiin tuominen ei ole mitenkään arkinen asia.


Arto Tuunela ei ole muutamia klassisen kitaran tunteja lukuun ottamatta ikinä opiskellut musiikkia. Hän opetteli soittamaan kitaraa Metallicaa sekä tabulatuureista (soitto-ohje, jossa käytetään numerosymboleita merkitsemään soitossa käytettävien sormien asettelua kitaran otelaudalla) että korvakuulolta.

– Yläasteella ja lukiossa, Pohjois-Haagan yhteiskoulussa oli ilmassa aika paljon konservatiivisuutta, mutta boheemi musiikinopettaja pelasti minut siltä maailmalta. Jos hän ei olisi potkinut minua eteenpäin, en tiedä mihin olisin päätynyt, Tuunela kiittelee.

– Offspringin ja Green Dayn kaltaisten popahtavien punk-bändien nousu pinnalle 1990-luvun puolivälissä oli minulle jotenkin jonkinlainen valaistumisen hetki. Se oli musiikkia, mistä pystyi ajattelemaan, että minäkin osaisin tehdä tuollaista. Sitten kokeilin tehdä biisejä. Minulla meni kuitenkin tosi pitkään, että tajusin voivani tehdä musiikkia tosissani. Niin, ettei se olisi vain harrastus.


Tuunela päätyi ylioppilaaksi kirjoitettuaan opiskelemaan Joensuuhun, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun kulttuurialan koulutusohjelmaan.

– Vietin siellä paljon aikaa itsekseni studiossa. Opettelin musiikin äänittämistä ja myös biisien tekemistä. Siellä oli tosi hyvät dramaturgian ja käsikirjoittamisen opettajat, eli sieltä sai myös sentyyppistä sivistystä. Olin kuitenkin päättänyt, että olen äänipuolen tyyppi. Sitä kautta päädyin Finnvox-studiolle Helsingin Pitäjänmäkeen, ensin työharjoitteluun ja sitten töihin.

Tässä vaiheessa elettiin vuotta 2003. Aluksi Finnvoxilta tosin sanottiin Tuunelalle, etteivät he tarvitse harjoittelijaa.

– Faijani kertoo aina tarinaa faijastaan, eli isoisästäni, että hän oli vain mennyt töihin, sanonut, että "mä tulen nyt töihin, olen paras". Päätin, että vittu, kokeilen tuota kanssa. Ensin soitin Finnvoxille, he sanoivat, että ei onnistu, sitten sanoin, että tulen nyt käymään. Sitten vain menin sinne ja sanoin, että voin odottaa. Niin pääsin sinne työharjoitteluun ja töihin valmistuttuani Joensuussa medianomiksi.

Siinä, että Tuunela sai Finnvoxilta lopulta töitä, oli mukana onnekasta sattumaakin.

– Finnvox-pomo Risto Hemmin vesisänky oli hajonnut. Hän oli Kerkko Koskisen luottoäänittäjä, ja olin saanut sen verran luottamusta Hemmin silmissä, että hän soitti minulle, että voinko mennä äänittämään Kerkon Lolita-levyä (2005). Siinä pääsi äänittämään kaikkea: bändiä, jousia, torvia, pianoa, laulua. Koko ajan oli törkeä kiire ja tehtiin välillä 15-tuntisia päiviä. Kun siitä selvisi, tuli sellainen olo, että kyllä minä pärjään.

Studiotyöskentelyvuodet olivat Tuunelan mukaan myös rankkoja.

– Se on ala, missä on hankalaa vetää rajoja. Aika harvoin perustyöpäivän mittainen päivä riittää. Siinä tarvitaan intohimoa, mitä minulla toki olikin. Halusin oppia studiohommista jatkuvasti lisää. Pääsin tekemään Finnvoxilla kaikkea mahdollista, jazzista heavyyn ja äänikirjoihin.


Vähän yli parikymppisenä Arto Tuunela kertoo luvanneensa itselleen, että hän vielä jonain päivänä tuottaa jonkun artistin levyn. Joitakin vuosia lupauksen tekemisen jälkeen lupaus toteutui. Tuunela tuotti Damn Seagulls -yhtyeen toisen studioalbumin Soul Politics (2007) yhdessä yhtyeen laulaja Lauri Elorannan kanssa.

– Se oli se ensimmäinen. Tärkeä ja iso asia. Pariisin Kevät alkoi syntyä siinä sivussa, Tuunela toteaa.

Vuonna 2006 syntyivät Pariisin Kevään ensimmäiset kappaleet ja Tuunela äänitti ensimmäiset demot. Mies soitti Finnvoxilla masteroijana työskennelleelle Minerva Papille biisejään ja ystävänsä rohkaisemana Tuunela alkoi työstää kappaleita pidemmälle.

– Minulla oli valmiina kolme biisiä, jotka päätyivät myös debyyttilevylle: Samoilla raiteilla, Toisesta maailmasta ja Tuu rokkaa mun tanssilattiaa. Emme lähettäneet niitä levy-yhtiöihin vaan radioihin. Päämääränä ei ollut saada levytyssopimusta vaan katsoa, mitä tapahtuu. Siitä ei mennyt hirveän kauaa, kun olin laittanut pahaa aavistamatta nimeni sopimuspaperiin, Tuunela kertoo Pariisin Kevään levytyssopimusneuvotteluista.


– Uskon, että jos yrittää jotain asiaa liikaa ja liian tosissaan, siitä ei tule niin hyvä kuin siitä voisi tulla. Pariisin Kevät on ollut sellainen asia, jota en ehtinyt ajatella vakavasti, vaan se meni lähinnä niin, että katsotaan mitä tapahtuu. Se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut läppä, vaan sitä, että suhtauduin siihen tarvittavalla kepeydellä.

Tuunela on koittanut esikoislevyn äänitysten jälkeenkin muistaa juuri tuon ohjenuoran.

– Pitää muistaa olla kevyt ja olla sellaisella mielellä, että katsotaan miten käy. Jos ei tapahdu mitään, sen pitää olla ok. Jos jengi ei diggaa, sen pitää olla ok. Jos yhtäkkiä tapahtuukin jotain, se on tavallaan vain plussaa. Sitä on vaikea pitää mielessä, jos siitä on tullut ura. Mutta muuten kaikesta tulee tylsää, vaikeaa ja hankalaa.


Arto Tuunela oli siis Pariisin Kevät ja Pariisin Kevät oli Arto Tuunela. Esikoisalbumi Meteoriitti julkaistiin helmikuussa 2008.

– Debyyttilevyn menestys sekä yllätti että ei yllättänyt. Takana oli iso levy-yhtiö (Sony Music) ja levyn ympärillä oli tehokasta markkinointia ja videoita, sellaista tietynlaista muskelia, joka mahdollisti levyn pääsyn kuuluville ja näkyville. Ei se menestys siis täysin yllättänyt, Tuunela sanoo.

– Uskottelin itselleni silti koko ajan, että Pariisin Kevät on vain sivuprojekti, välijuttu, jossa pidetään hauskaa. Oli hauskaa tehdä jotain sellaista, mitä ei ole ehtinyt kelata. Se tuntui tosi vapauttavalta. Minulla ei ollut Pariisin Kevään suhteen mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Tuntui jopa siltä, että levy-yhtiö joutui patistamaan minua levyn tekemiseen.

Yhtäkkiä Arto Tuunela oli tilanteessa, jossa Pikku Huopalahti oli noussut radiohitiksi. Kun Tuunela alkoi valmistella Pariisin Kevään toista albumia Astronautti (2010), levy-yhtiön suunnalta muistuteltiin ja toivottiin säännöllisin väliajoin, että Tuunela kokoaisi itselleen bändin, jonka kanssa lähteä keikoille.

– Olimme sopineet, että Pariisin Kevät on vain studiojuttu, eikä keikkoja tule. Olin hyvin tiukka sen asian suhteen pitkään, Tuunela kertoo.

Laulaja kertoo olleensa stressaantuneena studiossa tekemässä toista studioalbumiaan, kun Joensuun Ilosaarirockista otettiin häneen yhteyttä.

– He halusivat Pariisin Kevään keikalle. Tarjolla oli hyvä esiintymisaika ja vielä isolta telttalavalta. Mietin ensin, että ehkä joskus myöhemmin, mutta ei vielä. Sitten puhuin Ilarin (Kivelä, Pariisin Kevään kosketinsoittaja) kanssa aiheesta ja tulimme siihen tulokseen, että tuollaista tilaisuutta ei välttämättä enää tule. Totesin kuitenkin, että en saa levyä valmiiksi, jos alan miettiä bändin kasaamista. Niinpä Ilari kasasi bändin sillä aikaa, kun tein Astronautin valmiiksi.


Kesän 2010 Ilosaarirockissa nähtiin Pariisin Kevään ensimmäinen virallinen live-esiintyminen. Kosketinsoittaja Ilari Kivelän lisäksi Tuunelan johtamaan bändiin liittyivät Rubik-yhtyeestä tutut kitaristi Artturi Taira ja basisti Jussi Hietala, kitaristi Antti Pouta ja rumpali Reko Aho. Tuo kokoonpano on tänä päivänäkin Pariisin Kevät.

– Kun treenasimme Ilosaarirockin keikkaa varten, samaan aikaan Tämän kylän poikii alkoi soida radioissa ja nousi isoksi hitiksi. Meillä ei kuitenkaan ollut vielä siinäkään vaiheessa tulevaisuudensuunnitelmia bändin suhteen. Vasta niiden muutaman keikan jälkeen aloimme puhua, että pitäisikö tehdä lisää keikkoja.


Keikkoja varten koottu bändi oli mukana jo muutamissa kappaleissa Pariisin Kevään kolmannella albumilla Kaikki on satua (2012).

– Tein sen levyn kuitenkin vielä aika pitkälti yksin. Mutta pitää muistaa, että yhtäkään levyä en ole tehnyt kokonaan itsekseni. Kaikilla levyillä on ollut muutakin porukkaa mukana. Neljännellä levyllä bändi oli jo isossa roolissa.

Pariisin Kevään neljäs studioalbumi Jossain on tie ulos julkaistiin vuonna 2013. Viides levy Musta laatikko julkaistiin vuonna 2015 ja kuudes sekä viimeisin Pariisin Kevät -albumi Kuume keväällä 2017.


Yhdeksän vuoden aikana Pariisin Kevät on julkaissut siis kuusi pitkäsoittoa. Onko Arto Tuunela kärsinyt missään vaiheessa luovuuden puutteesta? Siitä, että lauluja ei ole syntynyt yrittämisestä huolimatta?

– On sellaistakin ollut. Mutta siitä pitää päästä yli. Ei minulla oikeastaan ole mitään poppakonsteja siihen. Pitää yrittää tehdä musiikkia uusissa paikoissa. Matkustaa. Hankkia jokin uusi instrumentti. Lukea. Käydä katsomassa taidetta. Pitää tehdä elämässä asioita, joista inspiroituu, hakeutua sellaisten asioiden äärelle, Tuunela sanoo.

– Sellaista pitää tehdä joka tapauksessa. Oikeastaan koko asian voi tiivistää siihen, että ei kannata jäädä himaan.

Tuunela uskoo tilanteen olevan kaikilla artisteilla sama – ensimmäiset levyt ja keikat ovat piristäviä juttuja, koska ennen niitä ei ole mitään. Kun levyjä, keikkoja ja rutiinia niiden tekemiseen kertyy, tilanne on toinen.

– Se asenne pitäisi aina kaivaa jostain, että sillä ei ole mitään väliä, mitä on tehnyt aikaisemmin. Ei se helppoa ole, mutta siihen pitää pyrkiä. Sama pätee ihmissuhteissa ja elämässä ylipäänsä. Taaksepäin katsomisella ei voita mitään, mutta se vaatii välillä duunia, että pääsee irti vanhoista jutuista ja osaa suunnata katseen taas eteenpäin.


Kuume-albumi on aiempia elektronisempi. Yhtye loi soundillisesti itsensä uudelleen.

Minne Arto Tuunela ja Pariisin Kevät suuntaavat seuraavaksi?

Pariisin Kevät esiintyy seuraavaksi Rauman Varastoklubilla perjantaina 8. syyskuuta 2017. Yhtyeen ajantasainen keikkakalenteri löytyy täältä.

– Suunnitelmat ovat vielä vähän vaiheessa, mutta sen voin sanoa, että eteenpäin. Kypsyttelin koko viime kevään tuota asiaa ja nyt se suunta on vasta alkanut hahmottua. Pääasia on se, ettei tee samaa levyä kuin teki viimeksi, mies pohtii.

– Sen voin myös sanoa, että tällä hetkellä minulla on tosi vähän intressejä tehdä orgaanista bändilevyä. Pari edellistä Pariisin Kevään albumia olivat nimenomaan bändilevyjä. Konepuoli ja tietynlainen raakuus soundimaailmassa kiehtovat, ei mitään paijailua nyt. On sellainen olo, että aika valoisaa matskua on tulossa. Ainakin Pariisin Kevään mittapuulla.

Uusi suunta on tiedossa mahdollisesti myös siksi, että Pariisin Kevät on tällä hetkellä ilman levytyssopimusta.

– Se on uusi tilanne. Jännittävä fiilis, että mitä tulee tapahtumaan. Olemme nyt uudessa vaiheessa, Tuunela sanoo.


Mistä Tuunela haaveilee?

– Pariisin Kevään uudistamisesta. Haaveilen myös muun muassa suomalaisten festivaalien päälavoilla esiintymisestä sekä uudenvuodenaaton keikasta. Emme ole ikinä soittaneet uutenavuotena missään. Olisi tosi hauskaa esiintyä vaikka Helsingissä jossain tosi siistissä paikassa, esimerkiksi Kulttuuritalolla.

Ainakin yksi toiveista näyttää toteutuvan. Pariisin Kevään keikkakalenterista löytyy nimittäin merkintä päivämäärälle 31. joulukuuta 2017, eli yhtye esiintyy uudenvuodenaattona jossain.

– Ja totta helvetissä haaveilen myös siitä, että Pariisin Kevät julkaisisi vielä uuden jättihitin.


Arto Tuunela täytti haastattelupäivänä 38 vuotta. Onko miehellä ollut ikäkriisejä?

– On niitä ollut. Nyt on tullut lähinnä sellainen eksistentiaalinen kriisi, että mitä helvettiä tämä oikein tarkoittaa, että olen olemassa. Se kysymys iskee joka päivä päin naamaa. Minä pidän sitä tosi tärkeänä, että sitä miettii välillä. Tällä hetkellä en pode ikäkriisiä. On hyvä olla 38-vuotias. En näe mitään syytä, miksi fiilis ei parantuisi sen myötä kun vuosia tulee lisää, Tuunela toteaa.

– Nuorempana olin semiahdistunut, vaikka se ei välttämättä näkynyt päällepäin. Itse asiassa olen sitä välillä edelleen. Mutta elämän yleisarvosana, se paranee koko ajan.

---

Tässä artikkelisarjassa syvähaastatellaan sekä tuttuja että nousussa olevia kotimaisia musiikkinimiä ja kuvataan live-esitys artistin itsensä valitsemasta kappaleesta erikoisessa paikassa.

Katso alla sarjan ensimmäisen osan livetaltiointi Vermon raviradalta, jossa Pimeys-yhtye esiintyi akustisesti.


Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot